Japanilaiset tulkitsevat neutraalit kasvot vihaisemmiksi ja epämiellyttävämmiksi kuin suomalaiset

Ihmisen katse on kulttuurisidonnainen asia.

Japanilaiset pitävät suoraa katsekontaktia vähemmän lähestyttävänä, vihaisempana ja epämiellyttävämpänä kuin suomalaiset.

Suomalaisten mielestä kohti katsovat kasvot sen sijaan ovat lähestyttävämmät kuin sivulle katsovat kasvot. Sekä japanilaiset että suomalaiset pitävät katsekontaktia hallitsevana, japanilaiset tosin suomalaisia enemmän.

Tulokset käyvät ilmi suomalais-japanilaisen tutkijaryhmän tutkimuksesta, johon osallistui 20 Tampereen yliopiston suomalaista ja 20 Tokion yliopiston japanilaista opiskelijaa. Koehenkilöille näytettiin kahden suomalaisen naisen ja kahden japanilaisen naisen eläviä kasvoja, joiden ilmeet olivat neutraalit.

Sydän sykkii samoin Suomessa ja Japanissa

Psykologian professori Jari Hietanen vastasi suomalais-japanilaisen tutkijaryhmän tutkimuksesta, jossa selvitettiin katsekontaktin vaikutuksia japanilaisilla ja suomalaisilla koehenkilöillä.

Kokeessa mitattiin myös suoran katseen ja sivuun käännetyn katseen vaikutusta sydämen sykkeeseen. Sykettä säätelee autonominen hermosto, ja merkityksellisten, tarkkaavaisuuden vangitsevien ärsykkeiden esittämisen tiedetään hidastavan sykettä hetkeksi.

Tulosten mukaan sydämen syke hidastui hetkeksi enemmän katsekontaktin kuin sivuun käännetyn katseen aikana. Kulttuurien välisiä eroja ei sydämen sykkeessä havaittu.

– Odotimme, että näissä fysiologisissa vasteissakin olisi kulttuurien välisiä eroja tullut esiin, mutta näin ei siis käynyt. Kulttuuritausta näytti vaikuttavan ainoastaan subjektiivisiin arviointeihin, sanoo tutkimushankkeesta vastannut Tampereen yliopiston psykologian professori Jari Hietanen.

Inhimillisen tiedonkäsittelyn näkökulmasta kiinnostavana Hietanen pitää sitä kysymystä, millä tasolla kulttuurien väliset erot näkyvät. Tuleeko eroja esiin jo tiedonkäsittelyn varhaisvaiheissa, toiminnoissa jotka tapahtuvat verraten automaattisesti, vai näkyvätkö erot vasta myöhemmissä, tahdonalaisen kontrollin alaisissa tapahtumissa?

Tokion kadulla ei tuijotella toisia

Hietanen sanoo, että katsekontaktin kulttuurisidonnaisuutta pitäisi tutkia mahdollisimman luonnollisissa olosuhteissa. Tuntumaa siihen antaa Hietasen oma kokemus yhteistyöstä japanilaisten kanssa.

– Kiinnostava havainto on, että arkipäivän vuorovaikutuksessa en minä ainakaan ole havainnut mitään eroa katsekäyttäytymisessä.

Hietanen on viettänyt paljon aikaa japanilaisten kollegoidensa kanssa ilman havaintoja kulttuurieroista katsekontaktissa. Kaupungilla kävellessä eroja jo huomaa. Hietasen havaintojen mukaan Suomessa voi ottaa lyhyitä katsekontakteja kaduilla ja busseissa liikkuviin ihmisiin, mutta Japanissa se ei onnistu.

– Tokiossa katsekontaktia oli erittäin vaikea saada toisiin kadulla liikkuviin ihmisiin. Rupesin sitä oikein yrittämään, että eikö nyt metrossa, mutta ei. Siellä katsekontaktin välttäminen on tosi selkeätä, Hietanen kertoo.

Katseen välttely ei aggressiivisuutta

Suomalaisten ei tarvitse näiden tutkimustulosten perusteella muuttaa suhtautumistaan japanilaisiin turisteihin, joita liikkuu suurina ryhminä vaikkapa Tampereen Hämeenkadulla.

– Jos puhuu japanilaisen kanssa, joka ei ota yhtä paljon katsekontaktia kuin mihin me on totuttu, niin ei sitä pidä tulkita negatiivisesti, Hietanen neuvoo.

Suomessa ja länsimaissa yleensä otetaan mielellään katsekontaktia. On paljon tutkimustietoa siitä, että runsaasti katsekontaktia ottavia ihmisiä pidetään muita älykkäämpinä, vetovoimaisempina ja kykenevämpinä.

– Oma kokemukseni on se, että tuttujen kesken japanilaisten katsekontaktin ottaminen ei poikkea meikäläisestä. Otin japanilaisten tuttujeni kanssa yhtä lailla katsekontaktia eikä kukaan sanonut, että se tuntuu epämiellyttävältä.

Hietaselta löytyy myös kokemuksia, joissa suomalainen ja japanilainen elämäntapa näyttävät sopivan täydellisesti yhteen.

– Ajelimme japanilaisen ystäväni kanssa pitkiä matkoja autolla eikä ollut minkäänlaista ongelmaa olla pitkiä aikoja hiljaa. Kumpikaan osapuoli ei tuntenut itseään vaivautuneeksi. Havaitsin tiettyä samanlaisuutta ja mutkattomuutta siinä yhdessä olemisessa: jos ei ole mitään sanottavaa, niin voi olla ihan hyvin puhumatta.

Akechi, Hironori; Senju, Atsushi; Uibo, Helen; Kikuchi, Yukiko; Hasegawa, Toshikazu; Hietanen, Jari: Attention to eye contact in the West and East: Autonomic responses and evaluative ratings. Plos ONE 8:3. http://dx.doi.org/10.1371/journal.pone.0059312

Teksti Heikki Laurinolli
Kuvitus Jonne Renvall

Valokuva ei korvaa elävän ihmisen katsetta

Kahden ihmisen välinen katsekontakti on voimakas sosiaalinen ärsyke. Katsekontakti näyttää synnyttävän aivoissa lähestymismotivaatioon liitettyjä aivovasteita, sivuun käännetty katse taas välttämismotivaatioon.

– Nämä kaksi motivaatiota ovat ehkä perustavimman laatuisen motivationaaliset tendenssit, joita on joka ikisellä oliolla ihan alkeellisista, muutaman solun sisältävistä olioista lähtien, selittää psykologian professori Jari Hietanen, joka on tutkinut katseen suunnan havaitsemista 1990-luvulta saakka.

Kasvoärsykkeitä on ollut tapana näyttää koehenkilöille kuvina monitorilta alan vakiintuneen tutkimuskäytännön tapaan. Kuvien käyttöä koetilanteissa puoltaa se, että niiden avulla ärsykkeet saadaan mahdollisimman hyvin kontrolloitua. Sama naama on takuulla sama kaikille koehenkilöille katsomispaikasta ja ajasta riippumatta.

Hietanen sai vuonna 2008 päähänsä katsoa, ovatko tulokset samanlaisia, näytetäänkö koehenkilöille kuvia vai oikeaa ihmisnaamaa. Tulokset osoittivat, että ihmisen kuvan katsominen olikin eri asia kuin elävän ihmisen katsominen.

– Jälkeenpäin ihmettelen, että miten on mahdollista, että psykologeille ei ole tullut aikaisemmin mieleen, että se ei ole ihan sama juttu katsoa kuvaa kuin oikeaa ihmisnaamaa.

Tulokset hämmästyttivät, kun tutkittiin autonomisen hermoston toimintaa ja aivovasteita. Kaikki tulokset näyttivät, että katsesuunnalla oli merkitystä vain siinä tapauksessa, että koehenkilö näki elävät kasvot. Kuvia katsottaessa ei ollut väliä sillä, katsoiko kuvan hahmo suoraan kohti vai oliko katse käännetty sivuun. Uudessa Suomen Akatemian Mieli-ohjelman projektissa Hietanen aikoo penkoa asiaa vielä tarkemmin.

– Hypoteesi liittyy siihen, että siellä taustalla vaikuttavat korkeamman tason kognitiiviset prosessit eli tieto siitä, että kun katsoo toista ihmistä, niin se toinen ihminen näkee myös minut ja ajattelee minusta jotakin.

Tieto toisen ihmisen läsnäolosta saa aivot toimimaan toisella tapaa.

– Näkötutkijan lähtökohta on ollut vähän semmoinen, että ei sen nyt niin väliä millä tapaa informaatiota tuupataan sinne aivojen näköjärjestelmään. Ajatellaan, että kuvaa käsitellään samalla tavalla kuin elävän elämän kohteitakin. Mutta ei se olekaan näin.

Hietanen pitää jopa hauskana sitä, että sosiaalisen kognition tutkijat ovat käyttäneet kokeissaan elävän ihmisen sijasta kuvia, joiden katsominen ei ole lainkaan sosiaalista.

Hietanen huomauttaa, että myös kuvia näyttämällä on tämän alan tutkimuksessa saatu paljon tietoa esiin. Elävän mallin käyttö vaatii enemmän työtä, jotta koeolosuhteet saadaan mahdollisimman samanlaisiksi.

Kuvien käyttö saattaa tuottaa yllättäviä tuloksia tutkittaessa kulttuurien välisiä eroja kasvojen havainnoinnissa. Elävässä elämässä japanilaiset eivät ota katsekontaktia länsimaiseen tapaan, mutta kasvokuvia käytettäessä silmänliikemittaukset ovat paljastaneet, että japanilaiset katsovatkin silmien seutua enemmän kuin länsimaiset ihmiset.

– Yksi mahdollinen selitys on, että kun se ei ole aito sosiaalinen tilanne, niin ehkä jotkut kulttuuriset säännöt, jotka liittyvät kieltoon olla katsomatta toista silmiin, eivät päde. Sen vuoksi ehkä mielellään katsotaankin silmien seutua.

Professori Markku Mäen mielestä keliakian tautikriteereitä täytyy edelleen muuttaa. Nyt hoitoa saavat vain ääripäät, ne joilla ohutsuolen limakalvo on täysin tuhoutunut. – Suomi on keliakiatutkimuksen johtava maa, mutta silti tauti on alidiagnosoitu.

Keliakia pitäisi hoitaa jo ennen kuin ihminen kärsii vaikeista oireista. Tämän vuoksi tutkijat etsivät nyt keliakian tunnistamiseen ja hoitoon uusia keinoja.

Elinikäinen gluteeniton ruokavalio on tehokas apu, mutta sen lisäksi tarvitaan tukihoitoja.

– Isolla osalla potilaista voi olla hoidon aikanakin oireita. Ohutsuoli voi olla vaurioitunut, vaikka dieetti olisikin tarkka, sanoo Tampereen yliopiston lastentautiopin professori Markku Mäki.

Mäen mukaan keskimäärin Suomessa potilaiden limakalvo paranee dieetin avulla hyvin, mutta maailmalla tilanne ei ole yhtä hyvä.

– Gluteenia ei pystytä ihan täysin välttämään, koska se on taustalla myös gluteenittomissa tuotteissa. Ohutsuoleen voi jäädä jäännöstulehdusta.

Keliakia on vehnän, ohran ja rukiin valkuaisen aiheuttama tauti, jossa valkuainen rikkoo ohutsuolen limakalvon nukan. Sitä esiintyy ihmisillä joilla on tietty perimä eli perheessä ja suvussa voi olla useampia keliaakikkoja.

Markku Mäki ryhmineen on kulkenut jo vuosikymmeniä keliakiatutkimuksen eturivissä, ja Mäki on maailmanlaajuisesti yksi alan johtavia asiantuntijoita.

Turvallinen lääke etsinnässä

Vaikka gluteeniton ruokavalio on rajoittava ja ihminen joutuu noudattamaan sitä koko loppuelämänsä, niin se on turvallinen hoitotapa. Samaa vaaditaan lääkkeiltä.

– Ruokavaliota tukevan tai joskus jopa sen korvaavan lääkehoidon pitää olla tehokas. Sen pitää ehkäistä gluteenin aiheuttama suolen nukan limakalvovaurio eikä vain hoitaa oireita. Lääkkeen täytyy myös olla yhtä turvallinen, Mäki sanoo.

Nyt kehitteillä olevat hoidot ovat tukihoitoja, eli dieettiä korvaavaa lääkettä ei ole vielä suunnitteilla.

Lupaavampia ovat lääkeaihiot, jossa käytetään gluteenia pilkkovia entsyymejä. Tampereella lääkettään testannut yhdysvaltalaisyritys sai juuri 70 miljoonan dollarin jatkosopimuksen, kun testeissä kävi ilmi, että kahden gluteenia pilkkovan entsyymin yhdistelmä toimi ensimmäisissä testeissä.

Lääkeyritykset tulevat yhä useammin teettämään tutkimusta Tampereen yliopiston keliakiaryhmällä. Mäki on jäsenenä neljän ulkomaisen yrityksen tieteellisessä neuvottelukunnassa. Yksi näistä yrityksistä kehittää rokotetta keliakiaan, muut lääkkeitä.

Autoimmuunisairaudet, tulehdukselliset suolistosairaudet, atopiat ja allergiat lisääntyvät koko ajan. Keliakia kuuluu näihin elintasosairauksiin, ja sairastuneiden määrä on kasvussa.

Keliakia on alidiagnosoitu

Suomessa keliaakikkojen määrä väestötasolla on kaksinkertaistunut 1970-luvusta tähän päivään. Lapsilla keliakiaa on 1,5 prosentilla, aikuisilla kahdella prosentilla ja ikääntyvällä väestöllä 2,7 prosentilla.

Suomi on johtava maa keliakian tunnistamisessa ja hoidossa, mutta siitä huolimatta tauti on alidiagnosoitu. Keliakiaa sairastavalla diagnoosin saaminen vie keskimäärin neljä vuotta oireiden alkamisesta. Mutta neljäsosalla potilaista voi kestää jopa 7–59 vuotta ennen kuin oireiden syy selviää.

– Miksi hoidetaan vasta sitten, kun ohutsuolessa on täystuho, Markku Mäki kysyy.

– Etsimme koko ajan biomarkkereita, joiden avulla voidaan hyvissä ajoin todeta, että tämä henkilö ei siedä vehnää, ohraa ja ruista, ja aloittaa hoito.

Tampereen yliopiston professori Katri Kaukinen huomasi tutkimuksessaan, että keliakia voi ärsyttää myös maksaa. Tiedetään muutamia tapauksia, joissa vaikea-asteista hoitamatonta keliakiaa sairastavia potilaita on ollut joutumassa maksansiirtoon, mutta keliakian oikealla diagnoosilla ja hoidolla maksansiirto on voitu välttää.

Tautikriteerit pitäisi päivittää

Markku Mäen mielestä keliakian tautikriteereitä pitäisi muuttaa. Nyt hoitoa saavat vain ääripäät, ne joilla ohutsuolen limakalvo on täysin tuhoutunut.

Tampereen yliopistosta alkoi 1990-luvun alussa tutkimuslinja, jossa tutkitaan kehittyvää eli latenttia keliakiaa.

– Kehittyvässä keliakiassa tauti on olemassa, vaikka se ei vielä ilmene ohutsuolen limakalvolla.

Ihmisellä voi olla muitakin oireita kuin suoliperäisiä oireita, klassisena esimerkkinä ihokeliakia, mutta ohutsuolen koepalasta ei silti löydy keliakiaa. Samoin voi olla vain osteoporoosia tai vaikka psyykkisiä oireita, kuten masennusta. Mäen ryhmä on osoittanut tutkimuksissa, että myös tällä tapaa oireilevat potilaat hyötyvät hoidosta tietyin edellytyksin.

– Sairaus on moni-ilmeinen, ja se voi olla lieväkin. Tautia pitää epäillä laajasti, Mäki sanoo.

– Olemme opettaneet muuta maailmaa kliinisen taudinkuvan tunnistamisessa.

Pikatesti keksittiin Tampereella

Mäen tutkimusryhmä on tehnyt läpimurtoja keliakian diagnosoinnissa.

Tampereella kehitettiin 1970-luvun lopulla autovasta-ainetesti, joka muodosti terveydenhuollon keliakian diagnostiikan perustan. Keliaakikon verestä löydettiin vasta-ainetta, joka syntyy gluteenin syömisestä. Tämä voitiin todeta niin kutsutulla IgA-luokan retikuliinivasta-ainetestillä, joka oli herkkä ja osuva ja paljasti taudin oireista riippumatta. Testitapa on standardoitu Euroopan terveydenhuoltoon.

Myöhemmin Tampereen yliopiston keliakiaryhmä kehitti ja patentoi Biocard-pikatestin keliakian tunnistamiseen. Vasta-aineita mittaava pikatesti antaa tuloksen sormenpäästä otettavan verinäytteen avulla, ja testin voi tehdä itsenäisesti kotona.

Vasta-ainekokeet ovat kuitenkin seulontakokeita. Diagnoosi täytyy edelleen varmistaa tähystyksessä otettavalla koepalalla. Tosin tähänkin Markku Mäki on hakenut muutosta. Hänen aloitteestaan keliakiaan luotiin viime vuonna uudet diagnostiset kriteerit. Jos lapsipotilaalla on korkeat keliakian vasta-aineet veressään, selviä oireita ja perinnöllinen alttius keliakiaan, niin tähystystä ei uusien kriteerien mukaan tarvitsisi tehdä.

Suomessa uusia kriteereitä ei kuitenkaan voida vielä käyttää, koska Käypä hoito -suosituksissa tätä tapaa ei ole vielä sallittu. Kela ei myöskään voi myöntää korvausta, ellei diagnoosia varmisteta koepalalla.

– Täytyy ensin muuttaa lainsäädäntöä ja hoitosuosituksia, Mäki sanoo.

Keliakiaa sairastavilta on tullut tutkijoille toiveita, että epämiellyttävältä tuntuva tähystys voitaisiin korvata jollain konstilla.

Tampereen tutkijat tekevät tiivistä yhteistyötä Keliakialiiton kanssa. Mäki pitää tärkeänä, että myös teollisuus on mukana kuviossa, jotta keksinnöt patentoidaan ja potilaat voivat hyötyä niistä.

– Teollisuus ei tee mitään potilaalle, jos potilas ei kerro mitä tarvitaan, emmekä me tutkijat selvitä tieteellistä perustaa uusille tuotteille tai hoitotavoille yhdessä potilaan ja teollisuuden kanssa, Mäki sanoo.

– Tutkimuksessa pitää aina muistaa edunsaaja eli potilas. Tämän päivän tutkimus on huomispäivän hoitoa.

Teksti Tiina Lankinen
Kuva Jonne Renvall

Keliakia Suomessa

- Elinikäinen autoimmuuninen suolistosairaus, jossa vehnän, ohran ja rukiin valkuainen eli gluteeni ärsyttää ohutsuolta ja aiheuttaa tulehduksen ja rakenteellisen vaurion.

- Tauti voi aiheuttaa myös osteoporoosin eli luukadon, oireilla ihoilla tai aiheuttaa depressiota. Keliakian muut oireet saattavat esiintyä ilman suolisto-oireita.

- Keliakiaa esiintyy suomalaislapsilla 1,5 prosentilla, aikuisilla kahdella prosentilla ja ikääntyvällä väestöllä 2,7 prosentilla.

- Paras hoito sairauteen on tällä hetkellä elinikäinen gluteeniton ruokavalio.

Tutkimus Tampereella

- Professori Markku Mäki johtaa poikkitieteellistä ryhmää, joka tutkii gluteiinin aiheuttamia sairauskokonaisuuksia. Mäki on vetänyt Tampereen yliopiston keliakiatutkimusta vuodesta 1982.

- Ryhmän saavutuksia ovat muun muassa keliakian seulontakokeiden ja taudin pikatestin kehittäminen.

- Markku Mäki on kansainvälisesti palkittu asiantuntija, joka luennoi aktiivisesti ympäri maailmaa. Hän on toiminut muun muassa Suomen Keliakialiiton puheenjohtajana.

Eeva Rinne löysi yläkoulun oppikirjoista stereotypioita ja rotuajattelua. Historian kirjoissa Venäjä on pelottava, maantiedon kirjoissa Venäjää ei ole lainkaan.

Yläkoulun oppikirjoissa yllättävän paljon stereotypioita muista kulttuureista

Peruskoulutuksen taso on Suomessa ollut pitkään sellainen, josta olemme kansainvälisissä vertailuissa voineet olla ylpeitä. Koulukirjojen tason siis olettaisi myös olevan korkea. Näin ei asia kuitenkaan aina ole. Aluetieteen tutkija Eeva Rinteen mukaan yläkoulun oppikirjat sisältävät yllättävän paljon stereotypioita ja muutenkin melko kapean maailmankuvan.

– Lähes kaikki stereotypisoidaan. Ne toki helpottavat maailman jäsentämistä, mutta ne ovat kuitenkin voimakkaasti kategorisoivia ja luokittelevia esittämistapoja, joten niitä tulisi käyttää varovasti.

Rinteen mukaan esimerkkejä kirjoista löytyy runsaasti. Hänen oma tutkimuksensa on keskittynyt maantiedon ja historian oppikirjoihin.

– Esimerkiksi Aikalainen 9 -kirjassa on piirros, jossa YK-täti jakaa oppilailleen tenttipapereita aiheena ”ihmisoikeudet”, ja erittäin lyhytkasvuinen, perinneasuun pukeutunut kiinalaismies saa arvosanaksi 4-.

Eurooppa keskipisteenä

Ongelma ei piile pelkästään stereotypioissa. Globalisoituvassa maailmassa tieto eri kulttuureista on ensiarvoisen tärkeää. Oppikirjoissa maailmaa kuitenkin

Eeva Rinne nostaa tämän kuvan esimerkiksi siitä, miten oppikirjoissa voidaan tuottaa toiseutta. Pitkä kalpea mies alleviivaa lyhyen puolialastoman naisen erilaisuutta ja ”outoutta”. Muuta funktiota tällä miehellä ei kuvan kannalta ole.

jäsennetään pitkälti länsimaiden kautta.

– Läntinen ajattelutapa on ihanteena. Teollistuminen ja korkea teknologia nähdään ainoana oikeana kehityksen päämääränä. Ronskisti ilmaistuna muita pidetään vähempiarvoisina, Eeva Rinne kertoo.

Länsimaita korostetaan myös käyttämällä niin kutsuttua auttamisdiskurssia. Rinteen mukaan tasa-arvoiset kohtaamiset ”ei-läntisten” ihmisten kanssa jäävät vähiin. He ovat lähinnä avun kohde.

– Puhutaan siitä kuinka me autamme muita kansakuntia. Esimerkiksi Afrikasta puhuttaessa keskitytään lähinnä aidsiin, nälänhätään ja kehitysapuun. Ja ylipäätään Afrikasta puhutaan todella vähän. Maailmakirjat keskittyvät Eurooppaan, lähinnä läntiseen Eurooppaan.

Paha Venäjä pelottaa ja uhkaa

Suhde itänaapuri Venäjään on oppikirjoissa hankala. Venäjä kuvataan historian kirjoissa monin paikoin pelottavana ja uhkaavana, jopa pahana.

– Siellä on todella negatiivisia pointteja mukana, ja koko historiankirjoitus on sellaista, että kuinka  Suomi voi selviytyä Venäjän uhkasta. Se näkyy jopa yhteiskuntaopin kirjoissa vielä nykyaikanakin.

Ristiriita on melkoinen verrattuna maantiedon oppikirjoihin, joissa Venäjän olemassaolo on jäänyt kovin vähälle huomiolle.

– Maantiedon kirjoissa ei oikeastaan ole Venäjää. Että jos puhutaan Suomen lähialueista, niin siellä on muut maat, mutta ei Venäjää. Jopa kartoista se on voitu ottaa pois. Jos miettii, että suurin osa Suomen maahanmuuttajista tulee Venäjältä, niin se on todella aika merkittävä asia … Se on kuitenkin meille maantieteellisesti lähin alue.

Suomi nähdään oppikirjoissa varsin yhtenäisenä sekä etnisesti että kulttuurisesti. Historian kirjoissa ei kerrota esimerkiksi Suomen vähemmistöistä. Monikulttuurisuus paikannetaan uudeksi asiaksi. Eikä myöskään Suomen itäisistä kulttuurivaikutteista puhuta. Suomi kuuluu joko läntiseen Eurooppaan, EU:hun tai Pohjoismaihin, Rinne lisää.

Rotujaottelu ja ihonväri korostuvat

Oppikirjoissa puhutaan vielä vahvasti roduista. Tämä on kuitenkin outoa, koska nykytutkijat jakavat vahvasti sen käsityksen, että rotuja ei ole olemassa geneettisesti. Oppikirjoissa myös korostetaan ihonväriä, puhutaan esimerkiksi valkoihoisista amerikkalaisista, Eeva Rinne kertoo.

Rotujaottelusta löytyi useampia esimerkkejä.

– Maantiedon kirjoissa puhutaan, että on valkoiset, mustat, intiaanit, mestitsit. Sitten nämä mestitsit käsitellään mustien tai intiaanien kanssa samassa, mutta ei valkoisten, vaikka nehän on näiden rotujuttujen mukaan puoliksi valkoisia ja puoliksi intiaaneja. Ja sitten toisaalta ”mulatteja” ei ole ollenkaan. Valkoiset eivät risteydy mustien kanssa näissä kirjoissa. Että eihän tällainen teksti ole nykyaikaa.

Oppikirjojen tekijät eivät ole asenteellisia

Eeva Rinteen mukaan ongelma on enemmänkin systeemin rakenteissa, ei ihmisten asenteissa.

– Ei siinä varmaan siitä ole kysymys, että nämä kirjoittajat olisivat kauhean ennakkoluuloisia tai muuta, että kyllä se varmasti on siellä rakenteissa. Oppikirjat on totuttu kirjoittamaan tiettyyn tyyliin. Niitä ei kuitenkaan hirveästi uusita, vaikka otetaan uusia painoksia. Eikä ole juuri käyty keskustelua siitä, mitä lapsille halutaan opettaa ja mikä on yhteiskunnallisesti hyväksyttävää tietoa.

Tutkimusta asiasta on globaalistikin vielä yllättävän vähän. Suomalaisen peruskoulutuksen kansainvälinen menestys johtaa helposti siihen, että systeemin mahdollisia epäkohtia ei huomata.

– On tuudittauduttu hyvään Pisa-menestyksen, eikä ole mietitty mitä siellä kouluissa oikeasti opetetaan. Koska sillä on kuitenkin ihan hirveä valta sillä opetuksella, kun kaikki käy sen ja kaikki omaksuu yhdeksän vuotta sitä opetusta. Ja se on kuitenkin sellainen tieto mitä ei sinänsä voi kyseenalaistaa. Sinne kokeeseen pitää kirjoittaa ”oikeat” vastaukset niiden kirjojen perusteella.

Tulevaisuudelta Rinne toivookin ennen kaikkea lisää tutkimusta asiasta. Näin käytännötkin voivat muuttua.

Eeva Rinteen Pro gradu ”Spatiaalinen maailmankuva ja kansallinen identiteetti suomalaisissa maantiedon, historian, yhteiskuntaopin ja kotitalouden oppikirjoissa” (2011) löytyy Tampereen yliopiston tutkielmatietokannasta. Väitöskirjan on tarkoitus valmistua vuoden 2015 loppuun mennessä.

Teksti Reetta Isomäki
Kuvat Jonne Renvall

Reetta Isomäki

Ilmapiirin muutos. Vihapuhe. Ennakkoluulot. Nämä ovat asioita, joita media syöttää meille päivittäin. Maailma muuttuu, tai kuten itse asian näen, jossain määrin jopa taantuu. Monet meistä ovat pohtineet, mistä tämä johtuu. Globalisaatio kiihtyy, mutta samalla nationalismi nousee eri maissa. Ristiriita on ilmeinen, mutta myös jossain määrin ymmärrettävä. Muutoksia on vaikea hyväksyä, etenkin jos niitä ei kunnolla ymmärrä.

Mitä voimme sitten asialle tehdä? Yksittäisen ihmisen on vaikea muuttaa muita kuin omia asenteitaan. Mutta tuleviin sukupolviin voimme vielä vaikuttaa. Siksi onkin suorastaan hämmentävää, että oppikirjat ovat jääneet jonnekin menneisyyteen. Eeva Rinteen haastattelu tässä lehdessä herättelee pohtimaan asiaa, jonka olemassaolosta en aiemmin tiennyt. On vaikea kasvattaa suvaitsevia aikuisia, jos oppikirjojen taso on tämänkaltainen. Lapset ovat alttiita vaikutteille ja imevät itseensä sen, mitä heille opetetaan. Hyvä kasvatus on ensiarvoisen tärkeää, myös koulujen antama kasvatus.

On hienoa, että peruskoulutuksemme on maailman mittapuulla korkealla tasolla. Se on meille suomalaisille ollut ylpeydenaihe jo pitkään, ja ihan syystä. Toivoisin kovasti, että myös oppikirjojen taso olisi tulevaisuudessa sellainen asia, josta voisimme olla ylpeitä. Ei tämän kovin hankala asia luulisi olevan, ja onhan se hieman koomista, jos maantiedon oppikirja on vuodelta 2001. Vuonna 2013. Säästötoimet purevat peruskoulutukseen siinä missä muuhunkin verovaroin kustannettuun toimintaan. Tämä ei kuitenkaan liene sellainen asia, mistä tulevaisuutta ajatellen kannattaisi säästää.

Toivoa sopii, että tämä asia herättää edes murto-osan siitä keskustelusta, jota on käyty suvivirren säilyttämisestä kevätjuhlassa.

Kirjoittaja on Aikalaisen toimitusharjoittelija.

Hannele Palukka

Olen laatinut koko kevään tutkimussuunnitelmaa Tekesin ”Innovaatiot sosiaali- ja terveyspalveluissa” -ohjelman tutkimushakuun. Samaan aikaan minulla on ollut iltalukemisena Hanna Kuuselan ja Matti Ylösen kirjoittama surkuhupaisan mainio selvitys siitä, miten valtiosta tehdään tyhmä ja kyvytön. Nyt kun rahoitushakemus on lähetetty rahoittajalle, on hyvä pohtia, mihin tulinkaan ryhtyneeksi.

Valmistelin tutkimussuunnitelmaa päämääränä toteuttaa Tekesin rahoituksella tutkimusta, joka on elinkeinoelämän kanssa verkottunutta ja jossa kehitetään osaamista ja ratkaisuja elinkeinoelämän tunnistettuihin tarpeisiin. Mitä tämä tarkoittaa tutkijan kannalta? Se ohjaa tutkijan tekemiä valintoja tutkimuskysymyksen valinnasta aineistonkeruuseen, sen analyysiin ja tulkintaan. Ennen kaikkea, se ohjaa tutkijaa tuottamaan tutkimusaineistosta tuloksia, jotka tähtäävät niiden liiketaloudelliseen hyödyntämiseen.

Kuuselan ja Ylösen ”Konsulttidemokratia” (Gaudeamus 2013) ohjaa minua esittämään lisää tulkintoja siitä, mihin olen ryhtynyt laatiessani tutkimussuunnitelmaa Tekesille. Minut on taitavasti ohjattu muutosagenttina toteuttamaan rakennemuutosta, jonka tavoitteena on tuhota vanha. Kuusela ja Ylönen tuovat esille, miten vanhan tuhoaminen verhotaan voimaantumiseen, innovaatioihin ja muihin myönteisiin käsitteisiin. Minut on tutkijana valjastettu lainsäädäntöön, viranomaissääntelyyn, politiikkaan sekä organisatorisiin rakenteisiin ja toimintamalleihin liittyvien uudistuksien muutosagentiksi.

Miksi olen mukana tukemassa uudistuksia, joilla voidaan lisätä joidenkin ryhmien resursseja ja auktoriteettia ja vähentää niitä toisilta? Miksi olen mukana muutoksessa, jonka tavoitteena on nakertaa edustuksellista demokratiaa? Olen mukana, koska joudun itse työllistämään itseni ja kollegani, koska yliopisto ei sitä tee. Olen mukana muutoksessa, koska olen joutunut jäämään yliopistolle tutkijaksi eikä paluuta työmarkkinoille enää ole.

Pätkätutkijana minun pitää pystyä muiden kaltaisteni kanssa ketterästi operoimaan tilanteessa, jossa maamme hallitus yliopiston työpaikkoja vähentävän yliopistouudistuksen jatkoksi valmistelee valtion tutkimuslaitoksia ja niiden rahoitusta koskevaa uudistusta, jolla pyritään leikkaamaan tutkimuslaitosten vuosittaisesta rahoituksesta yhteensä 150 miljoonaa euroa eli lähes puolet, Suomen Akatemian tutkimusrahoituksesta 20 miljoonaa sekä Tekesin innovaatiorahoituksesta 60 miljoonaa.

Kirjoittaja on yhteiskuntatieteiden tohtori.

Pentti Peltoniemi

5. kesäkuuta 2013, viisi yli puoli kolme iltapäivällä, Radio Suomen Ajantasa-ohjelman innokas reportteri raportoi Helsingin olympiastadionilta suuren uutisen: stadionilla järjestetään merkittävä jalkapallo-ottelu elokuun alussa. Harjoitusottelussa vastakkain on kaksi brittijoukkuetta. Ja vaikka kyse on harjoitusottelusta, niin se ei voi olla mikä tahansa ottelu, koska siitä viikon kuluttua alkaa varsinainen liiga.

Kuka ottelun järjestää? Sitä reportteri ei kertonut? Sen sijaan hän siteerasi urheiluliikemiestä useampaan kertaan. Nyt kuultiin, että liikemieheen itseensä oli oltu yhteydessä alkuvuodesta. Kuka oli ottanut yhteyttä? Sitä reportteri ei kertonut. Ehkä ei ollut kysynytkään?  Halvimmat lippuhinnat ovat 29 euroa ja niitä on paljon. Lipunmyynti alkaa maanantaiaamuna kello yhdeksän.

Sitten tuli PR-kratialle tärkeä tieto: YLE välittää ottelun tv-signaalin ehkä sataan maahan ja kaiken lisäksi vielä ”vapailla kanavilla”, jolloin se on kaikkien suomalaisten nähtävillä. Kahden ulkomaalaisjoukkueen harjoitusottelu kaikkein nähtävillä!

Tämä on puhtaimmillaan sitä kaupallistunutta journalismia, josta Yleisradion entinen pääjohtaja Sakari Kiuru kirjoittaa pamfletissaan Mielikuvademokratia (Into &Työväen Sivistysliitto TSL). Kiuru tukeutuu kirjassaan laajaan lähdeaineistoon ja lukuisiin keskusteluihin muun muassa yliopistotutkijoiden kanssa. Kiuru on huolestunut myös Yleisradion kaupallistumisesta. Viikko pamfletin ilmestymisen jälkeen tuli jälleen uusi konkreettinen näyttö: jalkapallo-ottelu. Se oli tärkeä uutisoitava urheiluliikemiehelle, jonka uutterat ponnistelut harjoitusottelun markkinoinniksi saivat merkittävää tukea Yleltä.

Helsingin Sanomat myöhästyi tässä ”uutiskisassa”, joskin se oli jo aiemmin tiennyt kertoa, että Sanoma-konsernin kanssa jäähallia omistava urheiluliikemies oli tuollaista ottelua puuhaamassa. HS kertoi myös ottelun organisoivan yhtiön nimen. Sen hallituksen puheenjohtaja on liikemies. Liikemiehen pojallekin on annettu tärkeä tehtävä hankkeessa. Edellinen tärkeä tehtävä oli toisen puolivirallisen tv-yhtiön kanavalla.

Ylen markkinointi-isku kesti noin 3 minuuttia 42 sekuntia. Ylen tv-kanavien markkinointi tuli perässä.

”Ei ole röyhkeydellä määrää” -lause oli tarkoitettu Sakari Kiurun kirjaa esittelevän jutun otsikoksi. Olkoon se nyt tuossa välissä erottamassa markkinavallan asemaa kansanvaltaisen maan kansallisessa Yleisradioyhtiössä.

Valistus

Kiuru piirtää kirjassaan kuvan, jossa valistajat – sivistäjät ja journalismi – mahtuvat samaan kuvaan. Kirjan tärkeä viesti on, että elleivät vapaa kansansivistystyö ja journalismi kestä, ryhdistäydy ja ala tehdä työtä, joka niille kuuluu, niin myös kansanvalta, demokratia, on hukassa. Hukuttajana on kaikkialta esiin työntyvä kaupallisuus. Markkinat tarvitsevat mielikuvia, brändäystä ja unelmahöttöä.

Tuota kaikkea tarjoavat myös pinnallistuneet valistajat. Yhteiskunnallisesti sivistyneenä optimistina Kiuru ei kuitenkaan ole menettänyt uskoaan, vaan luottaa, että ”lobbareiden” ja ”suhdetoimitsijoiden” – noiden elinkeinoelämän PR-kratian –  liika valta kyetään karsimaan. PR-kratian sisar on infokratia, missä liikutaan journalismin vallassa.

Yksipuolisuuden sijasta Kiuru asettaa tavoitteeksi monipuolisuuden, jolloin ”journalismi tekee ison palveluksen kansansivistystyölle, jonka jakama faktatieto on tuiki tarpeen tänä päivänä”. Yksilöidympiä esimerkkejä ei kaivata, kun Kiuru jatkaa, että nyt ”henkilöille maalattu julkisuuskuva on usein tärkeämpi kuin ne asiat ja tavoitteet, joita heidän pitäisi toiminnallaan ajaa ja edistää.” Hänen mukaansa markkinavoimat ovat umpikujassa, mutta jopa vasemmistolaiset asiantuntijat varovat ”suoraan puhumasta kapitalismin eli järjestelmän kriisistä.” Hän kannustaa reaalidemokratian edistämiseen:

”Se olisi vastakohta kansanvallalle vieraalle ja markkinointia myötäilevälle poliittistaloudelliselle suunnalle, joka tarkoittaa liikeyritystoiminnasta poliittiseen kilvoitteluun omaksuttua suostuttelua ja manipulointia.”

Pamfletti on painava puheenvuoro journalismin ja vapaan kansansivistystyön merkityksestä demokratialle. Tietoa tarvitaan, jotta voidaan keskustella, väittää vastaan ja tehdä kompromisseja; Marxin ja Hegelin hengessä: teesi, antiteesi ja hypoteesi. Siitä on kaukana edellisen oikeistohallituksen opetusministerin selonteko, joka ei Kiurun mukaan ”ilmeisesti erota valtion sivistyshallintoa liiketoiminnasta”.

Saksan lehtori Withold Bonner, venäjän professori Arja Rosenholm ja Suomen kirjallisuuden tutkija Toni Lahtinen tutkivat veden sosiaalisia ja kulttuurisia merkityksiä.

Elämää ei ole ilman vettä eikä veden tutkimusta ilman humanisteja. Tampereella käynnistyi monitieteinen vesitutkimusprojekti, joka on Suomen Akatemian Akva-tutkimusohjelman ainoa ei-luonnontieteellinen hanke.

Tampereen yliopiston venäjän kielen ja kulttuurin professori Arja Rosenholm johtaa tutkimushanketta, joka tutkii vettä kielen, kulttuurin, kirjallisuuden, historian ja ympäristötieteiden avulla.

Vesiaiheen esiintymistä tutkitaan suomalaisen proosaballadin kielikuvista, Itämeren suojelupuheesta ja englantilaisesta kirjallisuudesta. Lisäksi tutkitaan jokiaiheita Venäjä-Neuvostoliiton ja Yhdysvaltain kirjallisuudessa.

Suomalainen hanavesi maistuu dosentti Tapio Katkolle. Huolta hän kantaa siitä, että vesihuoltoverkostojen saneerausvelka on kasvanut.

Vesijohto- ja viemäriverkoston saneerausvelka kasvanut 2,5-kertaiseksi

Suomen vesihuolto on ajautunut haavoittuvaan tilaan pitkään jatkuneen hyvän kehityksen jälkeen. Ongelmana on vesihuoltoverkoston rapautuminen.

Vesihuollon dosentti Tapio S. Katko arvioi, että saneerausvelka on kasvanut 2,5-kertaiseksi nykyiseen saneerausmäärään verrattuna. Noin 6 prosenttia vesijohtoverkostosta ja 12 prosenttia viemäriverkostosta on erittäin huonossa kunnossa.

Katko arvioi vesihuollon kehitystä, nykytilaa ja tulevaisuutta tuoreessa kirjassaan Hanaa! – Suomen vesihuolto – kehitys ja yhteiskunnallinen merkitys. Tapio S. Katko hoitaa Tampereen teknillisessä yliopistossa Unesco-oppituolia, jonka alana on kestävät vesihuoltopalvelut.

– On varauduttava kaikkeen mahdolliseen, mitä ei ole osattu ennakoida, Katko sanoo.

Hän harmittelee, että päättäjät luulevat vesijohtojen kestävän yli 200 vuotta ja jättävät sen vuoksi saneerausvelan seuraaville sukupolville. Sama ongelma on kaikkialla maailmassa, myös kehittyvissä maissa.

Nukkuvatko päättäjät?

– Ehkä ei oikein ymmärretä ongelmaa. Ajatellaan vain sitä mikä on näkyvillä. Onhan se aikapommi, johon olisi järkevä varautua eikä antaa verkostojen rapautua. Kuoppaiset tiet kyllä huomataan, mutta haurastuvia viemäreitä on vaikeampi hahmottaa.

Vesilaitoksen tuottojen tuloutus piiloverotusta

Vesilaitosten tuottojen tuloutus omistajille on Tapio Katkon mielestä piiloverotusta, joka on pois vesihuoltoverkoston saneerauksesta. Tästä kärsivät tavalliset kuntalaiset, joihin vesivahingot kohdistuvat.

Katko huomauttaa, että vesihuoltolaki puhuu kohtuullisesta tuotosta.

– Tutkijan näkökulmasta Suomen suurimpien kaupunkien tulkinta kohtuullisesta tuotosta on aika kohtuutonta eli ne harrastavat selvästikin piiloverotusta, Katko sanoo.

Ovatko vesimaksut asiakkaille liian korkeat?

– Vedestä ei peritä liikaa, mutta siitä menee liian paljon piiloverotuksen kautta suurimpien kaupunkien muiden sektoreiden tukemiseen. Olisi paljon reilumpaa, että katettaisiin sen kulut omalla sektorilla ja varmistettaisiin, että saneerausvelka saataisiin pienemmäksi.

Tampereella vesilaitos tulouttaa jopa 30 prosenttia liikevaihdostaan kaupungille.

– Tuotosta pitäisi nykyistä enemmän pistää saneeraukseen. Voi olla, että Tampere ei ole pahimpia tapauksia Suomessa, Katko arvioi.

Harva asutus vaatii erilaisia järjestelmiä

Kuntauudistus vaikuttaa myös vesilaitosten toimintaan. Tapio Katko sanoo, että kuntaliitoksista voi olla hyötyäkin vesilaitoksille joillakin alueilla. Hän ei kuitenkaan pidä järkevänä sitä, että jokin tietty koko otetaan lähtökohdaksi. Perusteena pitäisi sen sijaan olla järkevä toiminta.

– Meillä harvaan asutussa maassa on hyvä olla erilaisia järjestelmiä; kiinteistökohtaisia, kuntakohtaisia ja erilaisia ylikunnallisia järjestelmiä. Oleellista on kirjo, ei suinkaan kuvitelma, että summittainen koko voisi olla oikeampi kuin toinen.

Vesilaitosten yksityistämiskokeilut ovat epäonnistuneet. Katko kiittelee, että onneksi Suomessa ei tällaisiin ”hullutuksiin” ole menty. Lähin esimerkki löytyy Tallinnasta.

Vesilaitoksista yli 90 prosenttia ja viemärilaitoksista yli 95 prosenttia on kuntien omistuksessa. Margaret Thatcherin aikana Englannissa ja Walesissa yksityistettiin vesilaitoksia. Tulos oli lähinnä katastrofi.

Yksityistetyt vesilaitokset toimivat kohtuullisesti, mutta ne ottivat Katkon mielestä kuluttajilta ja veronmaksajilta ylimääräistä rahaa tarpeettomasti ja ilman perusteita. Latinalaisesta Amerikasta löytyy vieläkin dramaattisempia esimerkkejä yksityistämisen haitoista.

EU-säädökset ongelmallisia

Vesiensuojelua koskevat EU-säädökset ovat Suomen kannalta joskus omituisia. EU-komission vaatimus typen poiston harmonisoinnista johti vuosituhannen alussa oikeusprosessiin, jonka Suomi lopulta voitti.

Ovatko EU-säädökset kauttaaltaan järjettömiä?

– Eivät kauttaaltaan, mutta onhan se aivan absurdi ajatus, että luontoa voisi harmonisoida. Kyllä se lähtökohta pitäisi olla toisinpäin.

Sääntelyn lähtökohdan pitäisi Tapio Katkon mukaan olla se, mikä on minimiravinne meidän vesistömme rehevöitymisen kannalta.

– Aika moni tutkija on sitä mieltä, että typpeä ei pitäisi kategorisesti poistaa. Sen poisto sisämaassa saattaa olla jopa vahingollista. Vesiensuojelun kannalta on parempi, että poistetaan fosfori mahdollisimman voimakkaasti ja tehokkaasti.

Suomen ei pidä Katkon mielestä kategorisesti hyväksyä sellaista, mikä lähtee Keski- tai Etelä-Euroopan olosuhteista. Suomalaisilla normeilla sitä vastoin eurooppalaisista uimarannoista tulisi jopa uimakelvottomia.

Itämeri-ongelma ei yksin ihmisen syytä

Itämeren kuormituksesta ei julkisessa keskustelussa ole Tapio Katkon mielestä tuotu esiin sitä, että meri on jo perusluonteeltaan ongelmallinen.

– On annettu kuva, että Itämeri on huonossa tilassa sen takia, että se on ihmisen toimista riippuvaista. Pääasiallinen ongelma on Itämeren sisäinen kuormitus, joka johtuu meren geologiasta, Katko sanoo.

Itämeren perusongelma on Katkon mukaan unohtunut julkisessa keskustelussa, vaikka tälle voisi tehdäkin jotain. Päästöjen rajoittamista hän pitää silti oikeana tekona.

– On olemassa muitakin keinoja, mutta ne tulisivat aika kalliiksi, jos ruvetaan koko Itämerta keinotekoisesti hapettamaan.

Veden kulutus kääntyi laskuun 1970-luvulla

Veden puute ja saastuminen ovat ongelmia monin paikoin maailmalla, mutta kehitys on mennyt myös hyvään suuntaan. Suomessa veden kulutus on kääntynyt laskuun jo 1970-luvulla.

– Veden käytöstä on otettu löysät pois. Olemme selvästi siirtyneet järkevämpään ja kestävämpään luonnonvarojen käyttöön. Kokonaisuutena Suomen vesihuolto on kehittynyt positiiviseen suuntaan. Maamme kokemuksia kehtaa esitellä, sillä Suomi on kansainvälisissä vesi- ja ympäristöalan vertailuissa jatkuvasti maailman kärkimaita.

Teksti Heikki Laurinolli
Kuvat Jonne Renvall

Riikka Venetjoki

Ihmiskunta ei polveudukaan apinoista. Teoksessaan Maailmanlopun ravintola Douglas Adams kertoo, kuinka nykyihmisen esi-isät saapuivat tänne kaukaiselta Golgafrinchamin planeetalta kaksi miljoonaa vuotta sitten.

Golgafrinchamin väestö halusi hankkiutua eroon hyödyttömimmästä kolmanneksestaan. Niinpä eräs runoilija kehitti tarinan uhkaavasta tuhosta, jonka takia planeetta oli välittömästi evakuoitava. A-alukseen päätettiin sijoittaa kaikki älykkäät, kuten kuuluisat johtajat ja tiedemiehet sekä suuret taiteilijat. C-alukseen astuisivat kaikki ne, jotka tekivät varsinaista työtä ja saivat jotain aikaan. B-alukseen nousivat kaikki tähän väliin jäävät.

Ensimmäisenä lähti matkaan B-alus mukanaan miljoonittain liikkeenjohdon konsultteja, hiusmuotoilijoita, dokumenttielokuvantekijöitä, henkilöstöpäälliköitä, markkinoinnin ammattilaisia, puhelinsanitoijia, vakuutusasiamiehiä, tiedottajia, turvallisuusmiehiä ja muita sellaisia, jotka voisivat varmistaa, että määränpäässä A- ja C-alusten väkeä olisivat vastassa muun muassa hyvä tukanleikkuu ja puhtaat puhelimet.

Viisi vuotta myöhemmin B-alus törmäsi suohon eräällä merkityksettömällä planeetalla Linnunradan perimmäisessä kolkassa. Suosta selvinneet matkustajat alkoivat pian rakentaa sivilisaatiota pitämällä päivittäisiä järjestäytyneitä kokouksia. Tellusta aiemmin asuttaneet alkuihmiset puolestaan masentuivat golgafrinchamilaisten seurasta niin, että kuolivat hiljalleen sukupuuttoon.

Sama planeetta, kaksi miljoonaa vuotta myöhemmin. Länsimaista yhteiskuntaa pystyssä pitävä halpa käyttöenergia ehtyy, potentiaalisten ja toteutuneiden ympäristökatastrofien lista kasvaa ja ihmisten eriarvoisuus ja riidanhalu lisääntyvät. Kuuluisa fyysikko Stephen Hawking on sitä mieltä, että seuraava vuosituhat koituu ihmiskunnan kohtaloksi, ellemme lähde evakkoon jollekin toiselle elinkelpoiselle planeetalle – jollaista ei hyvästä yrityksestä huolimatta ole kyllä vielä löydetty.

Jos evakkoplaneetta kuitenkin onnistutaan paikallistamaan, keitä lastataan niihin aluksiin, joiden kurssi vie oikeasti perille?

Varmaankin heitä, jotka oikeasti pystyvät ratkaisemaan planeetan kokoisia ongelmia.

Onko yliopistoilla tässä mielikuvituksellisessa tilanteessa varaa olla taistelematta ihmiskunnan selviytymisen puolesta? Näitä päätöksiä tehdään yliopistojen strategioissa, joiden tarkoituksena tuntuu joskus olevan enemmänkin yliopistojen selviytymisen varmistaminen. Toivon kovasti, että meitä ei marssiteta siihen B-alukseen, jonka kyljessä lukee: ”Häpeä jää.”

Kirjoittaja on tiedottaja ja tänä vuonna valmistunut hypermedian maisteri.

Julia Johansson

Tampereen yliopiston ylioppilaskunnan Tamyn toimisto virittäytyi toukokuun lopussa hieman erilaisiin kesätunnelmiin: Kauppakatu kymppi Tamyn tyyssijana on tullut tiensä päähän, ja pakattavana oli muistoja kuudelta vuosikymmeneltä. Ravintola Yo-talon ja Tiiliholvin toimintaan muutto ei kuitenkaan vaikuta.

Tampereen kauneimmaksi kutsutun rakennuksen kohtalo on herättänyt tunteita ja keskustelua. Päätöstä ei tehty kevyesti, vaan asiaa on pohdittu useammankin hallituksen voimin. Uudet tilat päätettiin ostaa Pienteollisuustalosta viime vuonna. Kun vanhat tapahtumajulisteet ja taulut otettiin alas seiniltä, kävi selväksi, että ratkaisu tuli tarpeeseen: huonokuntoinen rakennus on kipeästi peruskorjauksen tarpeessa. Erilaiset ämpärit ovat kuuluneet sisustukseen jo pidemmän aikaa. Uudet tilat ovat sijainniltaan paremmat, jolloin sihteerien työaikaa ei kulu siirtymiseen yliopistolle ja takaisin. Toivommekin muuton myötä yliopiston ja Tamyn välisen yhteistyön tiivistyvän. Muutto tuo ylioppilaskunnan palveluja paremmin jäsenistön käyttöön, sillä uuteen toimistoon on suunniteltu tilaa, jossa opiskelijat voivat tehdä työtä, tavata toisiaan ja juoda kahvia.

Perinteikkäälle rakennukselle ei heitetä täysiä hyvästejä, sillä tavoitteena on säilyttää Kauppakadun toinen kerros monipuolisen opiskelijakulttuurin maamerkkinä. Ratkaisevaa on remontin hinta. Nykyinen toimisto sai kunnioittavat jäähyväiset huhtikuussa ylioppilaskunnan vappuviikon avausjuhlilla. Silloin julkaistiin Tamyn historiateos juhlistamaan kuluneen 85 vuoden edunvalvonnallisia kärkiä ja tapahtumakulttuurin värikästä kirjoa – ja tietysti Yo-taloa. Juhlassa puheen menneisyydelle piti vuoden 1967 puheenjohtaja Pertti Paltila, jonka toimikautena Tamyn toimisto muutti Kauppakadulle. Tulevaisuudesta puhui kuluvan muuttovuoden puheenjohtaja Jari Järvenpää.

Viimeisten muuttolaatikoiden täyttyessä palasin hetkeen, jolloin noudin yleistoimistosta ensimmäisen opiskelijakorttini. Tunnelma muuttui varsin haikeaksi. On kuitenkin tullut aika katsoa rohkeasti eteenpäin. Siispä kiitoksia kaikesta Kauppakatu 10, ja lämpimästi tervetuloa kahville uusiin tiloihin!

Kirjoittaja on Tamyn hallituksen jäsen.