Tutkimus, joka lähti käsistä

– Etenkin toimittajien pitäisi herätä miettimään, mitä seuraa siitä, jos yhteiskunnalliset aiheet myydään lukijoille aina kertomuksina, Kertomuksen vaarat -tutkimuksen johtaja Maria Mäkelä sanoo.

Kertomuksen vaarat -projektin piti olla lyhyt, ajassa kiinni oleva tutkimus. Tampereen yliopiston kirjallisuudentutkijat halusivat päästä käsiksi kuumana käyvään tarinaboomiin ja tukia, miten kertomusmuodon yleistyminen, niin journalismissa kuin organisaatioiden ja jopa viranomaisten viestinnässä, voi hämärtää totuutta.

Tutkimusryhmän keskinäisestä vitsailusta sai alkunsa Facebook-ryhmä, jonne ihmiset saavat ilmiantaa ”mielenkiintoiset, hauskat ja härskit tapaukset, joissa jokin taho yrittää hyötyä kertomuksesta”. Ryhmä perustettiin samalla kun tutkimus alkoi, vuoden 2017 alussa. Yhtäkkiä #varokertomusta -hashtag alkoi levitä ympäri sosiaalista mediaa.

– Olemme saaneet tähän mennessä yli neljäsataa käräytystä kyseenalaisista, huvittavista tai mielenkiintoisista tarinakäytöistä, kertoo yleisen kirjallisuustieteen yliopistonlehtori, dosentti Maria Mäkelä.

Toinen yhteydenottotulva tulee eri alojen tutkijoilta, jotka ovat kiinnostuneita kriittisestä näkökulmasta kertomuksellisuuteen. Äidinkielenopettajat ja journalistit ovat myös aktiivisesti yhteydessä ryhmään.

Kritiikin kohteeksi joutuneista tarinankertojista jotkut ovat suuttuneet. Tutkijoita on syytetty ylimielisiksi – miten sitten pitäisi kirjoittaa, jos yksilötarinoita ei saa käyttää? Journalistit ovat olleet eniten takajaloillaan, mutta toisaalta monet toimittajat ovat myös kiittäneet tutkijoita alan sudenkuoppien paljastamisesta.

Stereotyyppisten kokemus- ja muutoskertomusten leviäminen jokaiselle elämänalueelle vääristää ennen pitkää totuutta.

– Jos mullistavilla yksilökertomuksilla aletaan sekä tehdä politiikkaa, taistella ilmastonmuutosta vastaan, että tehdä markkinointikampanjoita, käy niin että kaikki alkavat kertoa samanlaisia tarinoita. Helsingin Sanomien sivuilla voi olla uutinen, joka näyttää ihan samalta kuin self help -sivustolta tai amerikkalaisilta raamattusivuilta lainattu motivaatiotarina.

 

”Kertomusmuoto ei ole totuuden väline, vaan kokemuksen, opetuksen ja etiikan väline.”

 

Kertomuksen prototyyppi on tarina mullistavasta, voimauttavasta yksilökokemuksesta. Vaaralliseksi kertomus muuttuu silloin, kun yksilökokemuksen perustella tehdään pitkälle meneviä yleistyksiä ja johtopäätöksiä.

Mäkelän mukaan sosiaalinen media suosii stereotyyppisiä tarinoita, joissa on konservatiiviset roolit. Tarinoissa köyhät ovat aina ansaitsevia köyhiä ja kaikki tarinankertojat hyväntekijöitä.

Sometarinoissa käytetään keskiaikaista tarinamuotoa, joissa tarinoihin liittyy opetus. Keskiajalla auktoriteetit, kuten kirkko ja valtio, käyttivät tällaisia tarinoita kansan valituksessa. Some-ajalla kenen tahansa yksittäisen ihmisen kokemuksesta voi tulla auktoriteetti. Sosiaalisessa mediassa tarinaa voidaan jakaa kymmeniä tuhansia kertoja, tietämättä kuitenkaan tarinan todenperäisyyttä.

– Kertomusmuoto ei ole totuuden väline, vaan kokemuksen, opetuksen ja etiikan väline.

 

Käsistä lähtenyt projekti jatkuu nyt #varokertomusta-käräytysten ja niiden mukana tulleiden saatetekstien analysoinnilla. Saateteksteissä on usein kuvailtu, miksi ihminen on pitänyt kyseistä tekstiä tai kuvaa huvittavana tai epäilyttävänä kertomuksen käyttönä.  Tavoitteena on muodostaa käsitys siitä, mitä ihmiset pitävät tarinoina ja miten he kokevat tarinoiden käytön nykyaikana.

Syyskuussa toimintansa aloitti myös Suomen Akatemian rahoittama, Maria Mäkelän johtama tutkimuskonsortio Välineelliset kertomukset (2018-2022), jossa on tutkijoita Tampereen, Turun ja Helsingin yliopistoista. Tampereen tutkijatiimi jatkaa muun muassa Kertomuksen vaarat -projektin työtä ja aineiston analyysiä.

Kritiikistä loukkaantuneita kirjoittajia tutkijat joutuvat edelleen muistuttamaan, että ei täältä ilkeyttään huudella.

–Jos sanomme jotain kertomuksesta, se ei ole mutua. Vahva teoreettinen tutkimus luo lihakset, joilla lähdetään yhteiskunnalliseen keskusteluun.

Silti Mäkelä kertoo itsekin suhtautuvansa projektiin kriittisesti. Kertomuksen vaarat on tavoittanut ihmisiä ja herättänyt vuorovaikutusta poikkeuksellisen hienosti. Nyt kuitenkin yhteiskunnallinen vaikuttaminen, niin antoisaa kuin se onkin, uhkaa viedä ajan itse tutkimukselta, jonka kestoa on jo venytetty parilla vuodella eteenpäin.

Teoreetikot ovat monella tapaa seilanneet uusille vesille.

– Olen oppinut, että juuri ne kaikkein teoreettisimmat tyypit ovat parhaita monitieteellisissä projekteissa. Jos ei ole vahvaa perustutkimusta, ei ole vaikuttavaa yhteiskunnallista vuorovaikutusta eikä vaikuttavaa monitieteistä tutkimusta.

Teksti Tiina Lankinen
Kuva Jonne Renvall

Kertomus kuin pehmeä hygge-viltti

Maria Mäkelä, milloin kertomukset ovat pahasta?
-Silloin, kun niitä käytetään kritiikittömästi, käytetään pelkästään kertomuksia, ja käytetään niitä asiayhteydestä riippumatta.

Miksi ihmiset pitävät kertomuksista?
-Ihmiset joutuvat nykyään käsittelemään liikaa tietoa. Kertomusmuoto on kuin hygge-viltti, joka voidaan vetää päälle. On niin paljon turvallisempaa ja helpompaa samastua yhteen liikuttavaan köyhyystarinaan ja osallistua kampanjaan, jossa lahjoitetaan huvipuistoranneke köyhälle lapselle, kuin perehtyä rakenteelliseen köyhyyteen Suomessa.
Ihmiset rakastavat kertomuksia, koska ne ovat ihmisen kokoisia.

Millainen on hyvä kertomus?
-Kertomus, joka ymmärtää omat mittasuhteensa. Hyvässä kertomuksessa konteksti on harkittu, ja kokemuksen edustavuus on varmistettu.

 

Taphtumavinkit:

  • Kertomusvaarallinen ilta 16.11. klo 18.00, Tampereen Tarinatehdas. Kirjallisuudentutkija Maria Mäkelä ja kirjailija Aleksanteri Kovalainen keskustelevat tarinoiden kriisistä.
  • Organisaatiotarinnankerronta-seminaari 23.11.2018, PinniB 1097.