Mielen sairaudet vihdoin ihmisten ilmoille

Uusi päivystysasetus tuo psykiatriset sairaalat keskussairaaloiden kylkeen. Samalla toivottavasti katoaa psykiatrisiin sairauksiin liittyvä turha mystiikka.

Pois silmistä. Siinä pääsyy sille, miksi psykiatriset sairaalat rakennettiin 1900-luvun alussa keskelle metsiä.

Nykyinen sairaalaverkosto syntyi aikana, jona ihmisaivojen toimintaa tunnettiin vielä huonosti, ja mielen sairauksien syistä vallitsi jos jonkinlaisia teorioita. Sairaus saatettiin tulkita milloin noituudeksi, milloin mielen heikkoudeksi.

Niinpä mielenterveyden häiriöt eroteltiin tiukasti fyysisistä sairauksista, ja mieleltään sairaat haluttiin eristää muusta yhteiskunnasta. Sairaaloiden tehtävä oli lähinnä säilyttää potilaita sopivaksi katsotussa paikassa. Moni sairaalaan päätynyt vietti siellä lopun ikäänsä.

Sadassa vuodessa psykiatristen sairauksien hoito on muuttunut ja tulokset parantuneet, mutta historian painolasti on raskas. Sairaaloiden syrjäisen sijainnin vuoksi ne on helppo vielä tänäkin päivänä tulkita eristyksissä oleviksi säiliöiksi, joissa tapahtuu ties mitä karmeuksia.

– Edelleen ihmiset säikähtävät, kun läheinen joutuu psykiatriseen sairaalaan. Aletaan muistella, miten se ja se meni sairaalaan, eikä enää koskaan palannut. Sairaaloilla on huono kaiku, sanoo Tampereen yliopiston psykiatrian professori Olli Kampman.

 

”Nykyisessä psykiatrisen hoidon mallissa fyysiset sairaudet on laiminlyöty.”

 

Muutos on kuitenkin tulossa, tai oikeastaan jo meneillään. Vuoden 2018 alusta voimaan tullut uusi päivystysasetus määrää, että psykiatrian päivystyksessä on oltava käytettävissä riittävän laajasti myös somaattisten erikoisalojen, eli fyysisten sairauksien asiantuntemusta. Käytännössä tämä tarkoittaa, että psykiatristen sairaaloiden tulee vastedes sijaita keskussairaaloiden välittömässä läheisyydessä.

Kyse on sekä palvelun saatavuudesta että potilasturvallisuudesta. Psykiatriset potilaat ikääntyvät, joten myös heidän fyysiset sairautensa vaativat hoitoa.

– Nykyisessä psykiatrisen hoidon mallissa fyysiset sairaudet on laiminlyöty. Esimerkiksi diabetes ja sydän- ja keuhkosairaudet sekä syövät aiheuttavat psykiatristen potilaiden ennenaikaisia kuolemia, Kampman huomauttaa.

Paikka paikoin yhdistämisiä on jo ryhdytty toteuttamaan. Esimerkiksi Lahdessa, Päijät-Hämeen keskussairaalassa on jo psykiatrisille sairauksille omat osastonsa. Uudellamaallakin ollaan todennäköisesti luopumassa Kellokosken psykiatrisesta sairaalasta. Tampereella psykiatrinen hoito tulee Taysin yhteyteen 2020-luvun aikana.

Kyseessä on iso kulttuurinen muutos. Mielen sairauksien hoidon tuominen osaksi muuta sairaalahoitoa voi olla ratkaiseva askel mielen sairauksiin liittyvien stigmojen purkamisessa. Parhaassa tapauksessa sairaalaseinien siirto tekee mielen sairauksista vihdoin sairauksia muiden joukossa.

Mutta entä sairaalapaikkojen määrä? Julkisen keskustelun valossa hoitoon pääsy on jo nykyisellään vaikeaa, joten onko vaara, että sairaalapaikat vähenevät rakennemuutoksessa entisestään?

– En usko, että verkosto enää harvenee. Sairaalapaikat ajettiin alas jo 1990-luvulla. Nyt on enemmän kyse hoidon asianmukaisista välineistä ja tiloista, Kampman sanoo.

 

Psykiatristen sairaaloiden imago lienee siis muuttumassa parempaan suuntaan, mutta huonoa kaikua riittää myös psykiatristen sairauksien lääkehoidossa. Jopa alan ammattilaiset käyvät aika ajoin julkista debattia siitä, suositaanko lääkehoitoa liikaa ja pitäisikö lääkehoitoa korvata nykyistä enemmän psykoterapialla.

Kampmania vastakkainasettelu ärsyttää.

– Todellisuudessa lääkehoito ja psykoterapia eivät suinkaan kilpaile keskenään, vaan ne pitäisi nimenomaan yhdistää. Ja tämän pitäisi olla psykiatrian alan ammattilaisten yhteinen tahto.

Kampman myös muistuttaa, että monissa sairauksissa lääkehoidon korvaaminen muilla vaihtoehdoilla ei ole mahdollista.

– Esimerkiksi skitsofrenian, kaksisuuntaisen mielialahäiriön tai vaikea-asteisen masennuksen hoidossa lääkkeillä on keskeinen merkitys hoidon tuloksellisuuden ja potilaan toipumisen kannalta. Lääkkeiden asemaa näiden sairauksien hoidossa voi verrata vaikkapa insuliinin käyttöön diabeteksen hoidossa tai solunsalpaajiin tiettyjen syöpien hoidossa.

Toisaalta taas esimerkiksi tiettyjen unihäiriöiden hoidossa psykoterapeuttiset hoitomuodot ovat jopa lääkehoitoa tehokkaampia. Niin ikään lievän masennuksen hoidossa psykoterapialla on keskeinen rooli.

– Psykoterapian nopeaa saatavuutta ja sisällöllistä laatua tulisikin yhdenmukaistaa.

Psyykenlääkkeiden tutkimus ja kehitys jumittaa vähäisten resurssien vuoksi. Syynä on lääketeollisuuden voimakas keskittyminen. – Sitten 1990-luvun ei ole tullut yhtään uutta lääkesukupolvea, psykiatrian professori Olli Kampman kertoo.

Kampman itse tutkii lääkehoidon hyötyjä ja haittoja sekä näiden yhteyttä ihmisen perinnöllisiin ominaisuuksiin. Parhaillaan hän on mukana tutkimuksessa, joka selvittää, miten geneettinen polymorfismi eli emäksen muutos DNA:n koodirakenteessa, on yhteydessä lääkehoidon vaikuttavuuteen tai haittavaikutuksiin.

DNA:n koodirakenne vaikuttaa muun muassa aivojen proteiinien synteesiin. Nämä proteiinit voivat toimia hermosoluissa esimerkiksi mielihyvään ja vireystilaan vaikuttavien välittäjäaineiden, kuten serotoniinin ja dopamiinin, vastaanottajina. Siten niillä on ratkaiseva rooli tunne-elämän ja aistiärsykkeiden käsittelyssä.

– Tiedetään, että useiden geenien polymorfismit vaikuttavat esimerkiksi psykoosi- ja depressiolääkkeiden tehoon. Tutkimuksessamme yritämme löytää geeniryhmiä, joiden emäsmuutokset voisivat yhdessä selittää esimerkiksi psykoosilääke klotsapiinin käyttöön liittyviä haittoja, kuten ummetusta ja väsymystä.

Kyse on jossain määrin samasta asiasta kuin syöpähoitojen viimeaikaisessa tutkimuksessa, jossa on otettu jättimäisiä harppauksia kohti yksilöllisiä, perimään perustuvia hoitoja. Valitettavasti vain psyykenlääkkeiden saralla tutkimus etenee huomattavasti hitaammin.

Yksi syy hitauteen on se, että tutkimuskohteena on ihmiselimistön ylivoimaisesti monimutkaisin elin, aivot. Toinen syy löytyy lääketeollisuuden viimeaikaisesta kehityksestä. Lääketeollisuus on keskittynyt voimakkaasti ja samalla se on vähentänyt psykiatristen lääkkeiden tutkimusresursseja.

– Sitten 1990-luvun ei ole tullut yhtään uutta lääkesukupolvea. Uusin psykoosilääkesukupolvi tuli markkinoille 1990-luvun alussa ja uusin masennuslääkesukupolvi 1980-luvun lopussa. Sen jälkeen on saatu vain yksittäisiä molekyylejä.

Lupaavia molekyylejä on esimerkiksi skitsofreniaan liittyvien muisti- ja päättelyhäiriöiden hoitoon, mutta niiden kehitys on tuskallisen hidasta. Tilanne on iso takaisku etenkin Suomessa, missä on aiemmin tehty menestyvää kliinistä lääketutkimusta.

– Täällä on ollut paikallista tietoa ja osaamista, mutta kansainvälistymisen ja keskittämisen myötä osaaminen on valunut pois. Tutkimusta on siirretty edullisen työvoiman maihin. Näin ollen myös tutkimusympäristöt ovat nyt erilaiset kuin aiemmin.

 

Ei silti niin pahaa, ettei jotain hyvääkin. Jos lääkekehitys onkin hidasta, tiedonkäsittely on nopeutunut ja parantunut, ja se auttaa myös hoitojen kehittämisessä. Tutkimustietoa pystytään käsittelemään, kokoamaan ja hyödyntämään entistä tehokkaammin.

– Yksi tulevaisuuden mahdollisuus on rekisteripohjaisen potilastiedon ja genomitiedon yhdistäminen. Se voi osaltaan auttaa lääkehoidon yksilöllisessä täsmäämisessä. Tällaisen tietokannan avulla voidaan ehkä entistä paremmin ennustaa sekä lääkityksen hyötyjä että yksilöllisiä haittoja.

Tiedonkäsittely voi myös auttaa hälventämään lääkkeisiin liittyviä epäluuloja ja uskomuksia. Esimerkiksi verkosta löytyvien Käypä hoito -suositusten ohesta löytyy kunkin hoidon näytösastekatsaukset, joita varten on käyty läpi kaikki kyseistä hoitomuotoa koskeva kansainvälinen tutkimusnäyttö. Luokitus kertoo suoraan, kuinka vahvaa näyttöä kyseisen hoidon tehosta on olemassa.

– Ja tämän voi tosiaan tarkistaa kuka tahansa. Tieto on avoimesti saatavilla.

Moinen kehitys on ehkä jälleen yksi, tervetullut askel kohti mielen sairauksien ja niiden hoidon riisumista turhasta mystiikasta.

Teksti Hanna Hyvärinen
Kuvitus Jenni Toivonen ja Jonne Renvall