Viranomaiset ja vihapuhe hallitsevat pakolaiskeskustelua

Pakolaisten omat näkökulmat ja solidaarisuutta painottavat äänet jäävät helposti somen syövereihin.

Toimittaja Renaz Ebrahimi, aktivisti Javiera Marchant Aedo sekä toimittajat Wali Hashi ja Enrique Tessieri vierailivat helmikuussa Tampereen yliopistolla keskustelemassa median pakolaiskuvastosta. Kaikki panelistit olivat yhtä mieltä siitä, että median puhe pakolaisuudesta on liian yksipuolista ja pakolaiset itse pääsevät ääneen aivan liian harvoin.

Kun mediassa puhutaan pakolaisuudesta, äänessä ovat useimmiten joko viranomaiset tai poliittiset puolueet. Kaikkein vähiten pakolaisuudesta pääsevät kertomaan pakolaiset itse, sanoo chileläissyntyinen aktivisti Javiera Marchant Aedo.

Aedo sekä toimittajat Renaz Ebrahimi, Wali Hashi ja Enrique Tessieri vierailivat helmikuussa Tampereen yliopistolla keskustelemassa median pakolaiskuvastosta. Keskustelun järjesti mediatutkimuksen professori Kaarina Nikunen, jonka tutkimushanke Tieto ja tunteet pakolaiskeskustelussa valmistuu tänä keväänä.

Nikusen tutkimus tukee Aedon näkemystä.

– Pakolaisuus näyttäytyy mediassa hallinnollisena ongelmana. Keskustelu on reaktiivista ja keskittyy numeroihin ja rajoihin, eli siihen, pitäisikö rajojen olla auki vai kiinni. Vähemmän keskustellaan siitä, millaisia voisivat olla pitkän aikavälin ratkaisut ja miten näitä ihmisiä voitaisiin parhaiten auttaa, Nikunen sanoo.

 

Sosiaalista mediaa käytetään vihapuheeseen ja huhujen levittämiseen, mutta se on toiminut myös väylänä tuoda pakolaisten omaa ääntä kuuluville.

 

Tutkimuksen aineisto käsitti perinteisen valtamedian edustajia Helsingin Sanomista ja Ylestä maakuntalehtiin. Lisäksi tutkimuksessa tarkasteltiin sosiaalista mediaa. Molemmista kerättiin dataa, jota vielä osin analysoidaan.

Se kuitenkin jo tiedetään, että etenkin valtamedia puhuu ennen muuta viranomaisten äänellä. Sosiaalisessa mediassa keskustelu on kirjavampaa.

– Sosiaalista mediaa käytetään tietysti voimakkaasti vihapuheeseen ja huhujen levittämiseen, mutta se on toiminut myös väylänä tuoda pakolaisten omaa ääntä kuuluville. Esimerkiksi blogit ovat olleet tärkeässä roolissa siinä, että myös kriittiset näkemykset vastaanottokeskusten ja Migrin toiminnasta ovat päässeet esille, Kaarina Nikunen kertoo.

Osasyitä siihen, että valtamedia on keskittynyt toistamaan viranomaisnäkemyksiä, ovat Nikusen mukaan toimittajien tietämättömyys pakolaisuudesta sekä toimitusten perinteiset työskentelytavat. Uutisia on tehty vauhdilla sen sijaan, että olisi annettu aiheille aikaa ja syvyyttä, kuten lähdekritiikkiä. Samalla kantasuomalaisten toimittajien on ollut vaikeaa asettua pakolaisten asemaan. Haasteita pakolaisten oman kokemuksen ja näkökulman esiintuomiselle ovat asettaneet niin kieliongelmat kuin vaikeus saada kontakteja oikeisiin henkilöihin.

 

Kaarina Nikunen.

 

Pakolaisuutta käsittelevillä uutisilla ja niiden muodolla on väliä, sillä pakolaisuus ja maahanmuutto herättävät vahvoja tunteita. Etenkin sosiaalisessa mediassa pakolaisuutta koskevat keskustelut ovat intensiivisiä ja tunnepitoisia. Pelkopuhetta on paljon.

– Tunteet kumuloituvat some-keskusteluissa, kun tiettyjä käsityksiä toistetaan. Kun Kauhavalle oltiin perustamassa vastaanottokeskusta syyskuussa 2015, lähiasukkaiden keskuudessa vallitsi pelon ilmapiiri jo ennen kuin keskukseen oli tullut ensimmäistäkään turvapaikanhakijaa. Pelkoa lietsovien puheiden mittakaava on ihan eri luokkaa kuin todellisten pelkoa selittävien tapahtumien.

 

Alkuun olivat vahvasti esillä solidaarisuus ja myötätunto.

 

Nikusen mukaan pelkoa ja muuta maahanmuuttajavastaista propagandaa tuottaa pieni, mutta tehokas verkosto. Se on päässyt hallitsemaan keskustelua niin, että moni on jo unohtanut, millaisia tunteita turvapaikanhakijoiden tulo ihan alkuun aiheutti.

– Silloin olivat vahvasti esillä solidaarisuus ja myötätunto. Sekä sosiaalisessa että valtamediassa kannustettiin tarjoamaan tulijoille vaatteita, ruokaa ja apua.

Sittemmin avustustyötä tekevät ryhmät ovat sosiaalisessa mediassa joutuneet sulkeutumaan ja vetäytymään suljetuiksi ryhmiksi, joihin pääsevät vain erikseen mukaan hyväksytyt jäsenet. Niinpä myös solidaarisuus on jäänyt taka-alalle. Nikusen mukaan se on sääli, sillä solidaarisuuspuhe olisi tärkeä vastavoima vihan lietsomiselle. Nyt keskustelua ja myös poliittista agendaa on hallinnut lähinnä jälkimmäinen.

 

Tässä keskusteluilmastossa toimitusten tulisi muistaa, että uutisillakin on seurauksia. Kun aamun lehdessä uutisoidaan esimerkiksi maahanmuuttajan tekemästä rikoksesta, siitä nousee tuohtumus, joka saatetaan kohdistaa satunnaiseen, maahanmuuttajalta näyttävään vastaantulijaan. Esimerkiksi Turun puukotusten jälkimainingeissa Tampereella asuvat maahanmuuttajat joutuivat kadulla kulkiessaan paitsi huutelun, myös väkivallan kohteeksi.

– Etenkin otsikoinnissa toimitusten pitää tuntea vastuunsa. Tässä on kuitenkin erilaisia toimituskulttuureita. Kun tutkimuksessamme haastattelimme toimittajia, kävi ilmi, että osa toimittajista koki suurta vastuuta uutisoinnin tavasta. He olivat kuitenkin melko yksin pohdintojensa kanssa. Osassa toimituksista asiasta ei oltu keskusteltu lainkaan. Esimerkiksi otsikointiin ei kiinnitetty huomiota tai otsikoita muutettiin toimittajien toiveiden vastaisesti, Nikunen sanoo.

Javiera Marchant Aedon mukaan keskustelua tarvittaisiin.

– Asiallisetkin jutut otsikoidaan usein raflaavasti ja tunteita herättävästi. Ja hirveän moni lukee jutusta vain sen otsikon. Niinpä otsikon laatijalla on paljon valtaa ohjata keskustelua. Ennen julkaisua pitäisikin aina miettiä, mitä keskivertolukija ajattelee otsikosta ja mitä siitä mahdollisesti seuraa, Aedo huomauttaa.

Nikusen mukaan pahimmat otsikointiylilyönnit alkavat onneksi olla takana päin.

– Nyt toimituksissa jo mietitään, miten lukijoita voitaisiin houkutella ilman vääristäviä otsikoita. Ja muutenkin valtamedia pyrkii melko neutraaliin linjaan. Toisaalta kyllä edelleen erilaiset sensaatiot ja kohut hyödynnetään etenkin iltapäivälehtien myynnissä.

 

Sosiaalipornoa ja eksoottisia sankareita

Javiera Marchant Aedo, Renaz Ebrahimi, Wali Hashi ja Enrique Tessieri kaipaisivat medialta juttuja, joissa äänessä olisivat pakolaiset ja maahanmuuttajat itse. Jutuissa kerrottaisiin pakolaisuuden taustoista ja suhteutettaisiin Suomeen tulleiden pakolaisten määrää muihin Euroopan maihin saapuneiden pakolaisten määrään. Samalla he toivovat, että ”suomalaisuuden” käsite kattaisi joskus muitakin kuin valkoihoisia ihmisiä, joiden sukunimen pääte on -nen.

Javiera Marchant Aedo.

– Suomalaisuus esitetään aina valkoisena, vaikka se on myös muun väristä. Kun taas puhutaan muista kuin suomalaisista, heitä eksotisoidaan ja rodullistetaan. Kaipaisin juttuja ei-valkoisista, joista tehtäisiin juttua jostain muusta syystä kuin siksi, että he ovat ei-valkoisia, sanoo Javiera Marchant Aedo.

Aedoa ärsyttävät myös artikkelit ”sankarillisista turvapaikanhakijoista”, jotka ”haluavat osallistua yhteiskunnan rakentamiseen”.

– Näiden ihmisten matka Suomeen on ollut usein todella traumatisoiva. Heillä on mielenterveysongelmia ja huonot mahdollisuudet työllistyä. Tästä ei kuitenkaan puhuta. Tai jos puhutaan, mennään suoraan sosiaalipornon puolelle. Tavalliset inhimilliset tarinat jäävät kertomatta.

Renaz Ebrahimi muistelee Ylen Pakolaisiltaa, jossa toimittaja kysyi turvapaikanhakijalta vastaanottokeskuksessa, miten tämä on hyödyksi Suomelle.

– Miksi pitää olla hyödyksi? Ja miksi pitää olla kiitollinen tänne pääsemisestä? Eiväthän suomalaisetkaan jatkuvasti kiittele sitä, että asuvat täällä, Ebrahimi huomauttaa.

Aedon ja Ebrahimin mukaan pakolaisilta vaaditaan hyväksytyksi tullakseen moninkertaisesti enemmän kuin Suomessa syntyneiltä.

– Ja sitten siitä pitäisi olla kiitollinen. Miksi ei ole hyväksyttävää vain elää normaalia elämää?

 

Teksti Hanna Hyvärinen

Kuvat Jonne Renvall