Joudun häpeään

Vuaden ensimmäisenä aamuna mää heräsin ja katsahdin ikkunasta ulos. Hiaraisin silmiäni.

Maailma, niin pitkältä ajalta mulle tuttu, oli muuttunut tyystin. Maisema oli mustavalkoinen, ja ihmiset myäs: postipoika ajoi polkupyärällä hangessa, rinkutti kelloa. Talonmiäs lapioi lunta pihassa, kohotti lakkinsa tervehdykseen neideille, jotka kiiruhtivat tehtaalle: pilli siällä jo vislasikin vuaron alkamisen merkiksi.

Mää läksin ulos, raavin päätäni. Ja sitten vasta muistin.

Edellisenä yänä oli voimaan tullut hallituksen kruununjalokivi, säihkyvä dimantti: aktiivimalli.

Samassa ymmärsin, miten oli mahdollista, että uudenvuaden kansallinen lepopäivä oli näinkin toimelias. Kansa oli todella aktivoitu: oli palattu täystyällisyyden aikaan, mutta samalla kiky oli laajentunut koskemaan kaikkea: arki ja pyhä eivät enää merkinneet mitään, päiväkodit höökäsivät 24 tuntia vuarokaudessa, tehtaan linjastot oli käännetty turboasetukselle, tavaraa myytiin miljardien edestä ja kaikki kuusi viikkoa vanha piti vaihtaa lain nimessä uuteen. Yhteiskunnan levy oli käännetty kutoselle, ja nyt kaikki pomppivat keitoksessa kuin dim sumit hipsteripaikan aasialaisvaikutteisessa hurmoksessa.

Mää taivalsin keskustaan, kuten tapanani oli silloin, kun jokin oikein kuahutti miältäni. Sialuni oli vallannut toimettomuuden hätäännys, jonka kanssaihmisten riamullinen aktiivisuus oli pöyhäissyt liikkeelle itseyteni koskemattomasta pohjamudasta.

Saavuin TE-toimiston ovelle hengästyneenä, valmiina ottamaan vastaan mitä vain.

Mutta mitä.

Ei toimisto ollut auki.

”Palvelemme jälleen loppiaisen jälkeen”, ovessa seisoi. ”Hyvää uutta vuotta.”

Katsoin ympärilleni tyrmistyneenä. Ihmisjoukot kuhisivat kadulla, kuka myi kuumia kastanjoita, kuka plankkasi herrojen kenkiä piänessä kojussa, jonka pitäminen toki lakkautti tyättömyysturvan, mutta pelasti korventavalta häpeältä, siltä samaiselta, joka nyt liäkinheittimen lailla grillasi minua kuin kaasupoltin munakoisopitsan pintaa.

Nöyryytyksen tuska syveni, kuin raitiovaunutyömaan ahkerat kaivinkoneet se jäyti, kaivoi minusta ulos jotakin sellaista, joka oli ollut arvokkainta. Huulilleni kohosi raastava huuto, putosin polvilleni, kädet kohotettuna taivasta kohden. Jumalanäidin nimeä mutisten laskin ilmoille rukoukseni, sen viimeisen, jonka taivaallinen herra saattaisi tässä poliittisessa tilanteessa kuulla.

Antakaa… töitä…

Juuri silloin, kuin suuresta ilmoituksesta itsestään, taivaalta leijaili jotakin. Se teki kiäpin tuulessa, laskeutui sitten eteeni. Se oli riakale uudenvuadenpapatin punaista käärepaperia.

Kohotin katseeni. Värit olivat palanneet maailmaan. Ihmiset olivat kaikonneet, samoin kastanjakärrystä leijaillut tuaksu. R-kioskikin oli kiinni.

Mää nousin seisomaan, ravistin itteäni. Korvennus oli hautautunut jonnekin. Läksin lampsimaan takaisin Nekalaan, samalla laskeskellen, mitä kolmenkympin tulonalennus kohdallani merkitsi, ja millaisia ponnistuksia vaadittiin, että voisin sen välttää.

 Anne Mölsä