Suhtaudun eriväriseen miäheen

    Iltapäiväväsymys oli uuvuttavimmillaan. Repesin sohvalta ja läksin lenkille. Silmät melkein eivät jaksaneet auki pysyä, jolkottelin pualisokeana liikenneympyrään, yliopiston ohi ja Sorsalammelle.

    Päätin tehdä pidennetyn kylähullun kiarroksen: seittemän kertaa lammen ympäri. Puut vehreinä, loppukesän laiskaa linnunlaulua. Kanakopeissa kukot kieahtelivat, kanat siinä potpottelivat.

    Miällyttävä, ellen sanoisi idyllinen päivä.

    Mutta ei kai se olisi ollut päivä elämästäni, ellei jotain sijoiltakääntävää oisi tapahtunut. Polulla, suorassa linjassa kohti, mua lähestyi toinen miäs.

    Erivärinen miäs.

    Tätä mää en ollut maailmankaikkeudelta tilannut, vaikka muutaman toivomuspallon olinkin kesän mittaan päästänyt kohoamaan yläilmoihin Nekalan-parvekkeeltani.

    Mutta haaveet pois: miäs lähestyy.

    Huamio: erilainen kuin minä. Huamio: sisälläni jokin kääntyy, miten voin olla kuin en olisikaan? Huamaa kuitenkin, että mää huamasin, että emme ole saman värisiä. Ja pahoittaa miälensä, jos huamaa, että mää huamasin.

    Otan kasvoilleni plankkon ilmeen, naamatauluni tapula raasan. Silmät, jotka eivät saa vältellä eriväristä miästä, mutteivät myäskään erityisesti noteerata häntä, kohdistuvat jonnekin ruahokentän ja hiakkatiän väliseen rajakohtaan. Mutta olisi virhe kohdistaa silmiä, joten koetan vain olla silmät, olla olematta katsoja, vain ajatuksiinsa uponnut kulkija tässä, ja nyt miäs onkin jo sangen lähellä.

    Ristiriita kouristaa: erivärisyys kuitenkin aiheuttaa miähelle niin paljon kärsimystä, että myätätunnon osoitus olisi paikallaan. Viime hetkellä koristan naamani piänellä hymyllä ja päästän ilmoille silmäisyn, joka sohaisee miästä jonnekin rintakehän tienoolle. Tästä hän halutessaan pystyy tulkitsemaan, että pidän häntä tavallisena, mutta en kuitenkaan ole välinpitämätön, vaan parhaani mukaan rohkaisen häntä elämään maassa, jossa suurin osa miähistä on erivärisiä kuin hän.

    Erivärinen miäs kääntyy kannoillaan ja lähtee laukkomaan tulosuuntaansa, Sampolan kirjastoa kohti.

    Vaivalla rakennettu suhtautumiseni, tämä hutera vankkuri, hajoaa liitoksistaan ja leviää siihen, juurikin kanakopin viäreen.

    Kukot kukkoavat, linnut lintuavat. Kesä kesäilee, ja mää tunnen ohiailahtavaa helpotusta siitä, etten sitte joutunukkaan ohittaan eriväristä miästä.

    Anne Mölsä