Tasa-arvo ei aina toteudu päivähoidossa

    Etenkin naisia ohjataan jäämään lasten kanssa kotiin. Tutkimus pyrkii paljastamaan varhaiskasvatuksen eriarvoistavat mekanismit.

     

    Päivähoito vai kotihoito? Yksityinen vai julkinen päiväkoti? Kumpi jää kotiin, äiti vai isä? Ja milloin?

    Lapsiperheissä ollaan jatkuvasti isojen – ja varsin latautuneiden – kysymysten äärellä. Samat kysymykset kuumentavat tunteita julkisessa keskustelussa. Yhtäällä painavat tasa-arvo, talous ja työura, toisaalla ikuisuuskysymys siitä, mikä on lapselle parhaaksi. Entä koko perheelle?

    Harvempi pysähtyy pohtimaan sitä, missä määrin nämä valinnat lopulta ovat ”omia” tai ”vapaita”. Olkoonkin, että sellaisiksi niitä hanakasti nimitetään silloin, kun niitä puolustetaan anoppilassa tai Vauva-lehden keskustelupalstalla. Tutkijoiden mukaan ”valintojen” taustalla kuitenkin vaikuttavat lukuisat tekijät, jotka vähintäänkin rajaavat vaihtoehtoja ja toisinaan jopa aktiivisesti ohjaavat perheitä.

    – Joissain kunnissa ja joillain alueilla nimenomaan äitejä saatetaan kannustaa kotihoitoon. Toisin sanoen näissä kunnissa naisia ohjataan jäämään kotiin, pois työmarkkinoilta, havainnollistaa kasvatustieteen professori Kirsti Karila.

    Karila ja sosiaalipolitiikan professori Katja Repo työskentelevät ryhmänvetäjinä kolmen tutkimuslaitoksen yhteisessä CHILDCARE-tutkimusprojektissa. Sen tavoitteena on selvittää, millaisia eriarvoistavia mekanismeja varhaiskasvatusjärjestelmään sisältyy. Hankkeessa tarkastellaan lastenhoidon ratkaisuja ja varhaiskasvatusta niin kuntien kuin perheidenkin näkökulmasta.

     

    Tutkijat ovat huomanneet, että koko varhaiskasvatus mielletään eri kunnissa eri tavoin. Yhtäällä sen tehtävänä on lähinnä mahdollistaa vanhempien työssäkäynti.

    – Joissain kunnissa ajatus on, että lapsen paras paikka olisi kotona, mutta koska vanhemmat käyvät töissä, tarvitaan toinen turvallinen paikka, jossa lapsi voi olla, kiteyttää projektitutkija Maiju Paananen.

    Ajattelutapa voi näkyä esimerkiksi siinä, kuinka hanakasti kunnassa on tartuttu uuden varhaiskasvatuslain kohtaan, jonka mukaan lasten subjektiivista päivähoito-oikeutta voidaan rajata 20 tuntiin viikossa, mikäli vanhemmat eivät ole kokoaikatyössä. Osa kunnista noudattaa lakia tunnilleen, osa sivuuttaa sen kokonaan. Lisäksi on erilaisia välimuotoja.

    Jotkut kunnat käyttävät kuntalisää houkutellakseen perheitä kotihoitoon. Osassa kunnista sen saamisen edellytyksenä on, että perheen kaikki lapset hoidetaan kotona. Tällöin kotiin joutuvat jäämään myös lähellä kouluikää olevat lapset, joiden olisi tutkimusten mukaan hyvä touhuta vertaisryhmässä ikäistensä kanssa.

    Joissain kunnissa joitakin perheitä ohjataan päiväkodin sijaan päiväkerhoihin. Jälkimmäisten toiminta on vähemmän säädeltyä kuin päiväkotien, ja myös työntekijöiden kelpoisuusvaatimukset ovat erilaisia.

    Joissain kunnissa puolestaan ajatellaan, että varhaiskasvatus on itsessään tärkeää lapselle ja tämän kehitykselle. Näissä kunnissa varhaiskasvatusta saatetaan tarjota täysimääräisenä myös niille perheille, joissa toinen tai molemmat vanhemmat ovat kotona.

     

    ” Liikaa keskitytään siihen, mitä mikäkin maksaa juuri nyt.”

     

    Eroja on myös siinä, suosiiko kunta julkisia vai yksityisiä palveluntarjoajia. Yksityiset ja jopa kansainväliset yritykset ovat tulossa lasten hoivamarkkinoille samalla tavoin kuin ne hetki sitten vyöryivät vanhusten hoivapalveluihin. Jotkut kunnat ovat esimerkiksi linjanneet, että tietty prosenttiosuus niiden palveluista tulee tuottaa yksityisesti.

    Vaikka yksityinen palveluntarjoaja ei itsessään välttämättä ole sen parempi tai huonompi kuin julkinen toimija, kokonaiskehitykseen liittyy tutkijoiden mukaan eriarvoistavia elementtejä.

    – On viitteitä siitä, että yksityiset toimijat alkavat palvella ennen muuta korkeasti koulutettujen vanhempien odotuksia. Tämä voi olla ongelma yhteiskunnallisen koheesion kannalta, Kirsti Karila sanoo.

    – Jos tietynlaisia perheitä ohjataan yksityiseen päivähoitoon ja toisenlaisia julkiseen, perheiden lapsille alkaa kehittyä erilaiset varhaiskasvatuksen polut. Samaan aikaan tiedetään, että mitä heterogeenisempi päivähoitoryhmä, sen parempi etenkin heikommasta sosioekonomisesta taustasta tuleville lapsille, Maiju Paananen selventää.

    Jos siis varhaiskasvatusryhmät homogenisoituvat, heikoimpien ongelmat voivat kumuloitua.

    Oma lukunsa ovat kuntien solmimat palvelusopimukset yksityisten firmojen kanssa. Sopimusten merkitys kasvaa ja päivähoidon järjestämisestä tulee yhä enemmän juridiikkaa.

    – Entä sitten, kun yksityinen palveluntarjoaja meneekin konkurssiin? Kaiken kaikkiaan vaikuttaa siltä, että näistä asioista keskustellaan liian vähän. Varsin vähän myös mietitään pitkän aikavälin kustannuksia ja riskejä. Liikaa keskitytään siihen, mitä mikäkin maksaa juuri nyt, Kirsti Karila sanoo.

    Tutkijoita kiinnostaakin, miten kuntien valtuustoissa puhutaan varhaiskasvatuksesta ja päivähoidon järjestämisestä. Tätä varten valtuustojen kokouksia – etenkin niitä, joissa puhutaan päivähoito-oikeuden rajaamisesta – on tallennettu ja analysoitu. Aineiston perusteella puhe päivähoidosta on hyvin abstraktia ja yleisluontoista.

    – Siitä, montaako perhettä rajaukset koskevat ja mitä päätökset tarkoittavat perheiden arjessa, ei puhuta. Konkreettinen tieto siitä, mitä päätökset todella tarkoittavat, puuttuu ainakin julki tulevasta keskustelusta, Maiju Paananen sanoo.

    Keskustelua ei juuri käydä myöskään siitä, mitä ja ketä varten palvelut ovat olemassa tai mitkä ovat niiden tehtävät ja roolit.

    – Puhutaan tuntimääristä, muttei siitä, mistä esimerkiksi rajauksissa on oikeasti kyse ja keneen ne kohdistuvat.

    Puhetta kaivattaisiin, sillä tutkimuksen mukaan päivähoidon rajaukset kohdistuvat perheisiin, joilla on ennestään muita heikompi työmarkkina-asema. Näissä perheissä myös lasten tilanne on usein muita haasteellisempi, ja tukea kaivattaisiin.

    Siitäkin olisi syytä keskustella, mihin saakka päivähoito-oikeuden universaalisuutta ollaan valmiita murentamaan.

    – Järjestelmään on jo tuotu selektiivisiä, tarveharkinnan piirteitä. Tämä voi avata portin myös tuleville muutoksille, Katja Repo sanoo.

     

    Kunnan politiikan lisäksi vanhempien varhaiskasvatusvalintoihin vaikuttavat muutkin muuttujat. Valintoja ohjaavat muun muassa työelämä ja kulttuuriset tekijät.

    – Jokin epäkohta on siinäkin, että nimenomaan äidit haluavat pitää taukoa työelämästä tai heidän työaikansa eivät sovi yhteen perheen kanssa. Näyttää siltä, että työelämä ei riittävästi huomioi vanhempien hoivavelvoitteita. Sen sijaan työelämässä on työntäviä tekijöitä, jotka tekevät lasten kotihoidosta houkuttelevaa, Katja Repo sanoo.

    Tällaisia tekijöitä ovat muun muassa vuorotyö ja pieni palkka. Sosioekonomista erottelua tapahtuu siis tässäkin. Myös se on huomattu, että maahanmuuttajaäidit käyttävät kotihoidontukea useammin kuin muu väestö.

     

    ”Se, mikä lopulta on aidosti omaa valintaa, on aika epämääräistä.”

     

    Perheet siis tekevät ”valintojaan” varsin erilaisissa ympäristöissä. Valintoihin vaikuttavat muun muassa asuinpaikasta ja ammattiasemasta riippuen erilaiset vetävät ja työntävät tekijät sekä palvelujen tarjonta ja palveluohjaus.

    – Se, mikä lopulta on aidosti omaa valintaa, on aika epämääräistä. Siksi valintoihin vaikuttavia mekanismeja pitää tuoda esiin.

     

    CHILDCARE -projekti

    Hankkeessa tarkastellaan lastenhoidon tukia ja varhaiskasvatus- ja esiopetuspalveluja tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden näkökulmasta.

    Tutkimusta toteutetaan 10 kunnassa eri puolilla Suomea monimenetelmäisenä seurantatutkimuksena.

    Aineisto käsittää muun muassa haastatteluja ja kyselytietoa sekä asiakasvuorovaikutustilanteiden tallennuksia.

    Hanketta koordinoi Jyväskylän yliopisto. Sen kanssa tutkimusta tekevät Tampereen yliopisto ja THL. Tampereelta mukana on kaksi tutkimusryhmää eri tiedekunnista: Katja Revon vetämä ryhmä yhteiskuntatieteiden tiedekunnasta ja Kirsti Karilan ryhmä kasvatustieteiden tiedekunnasta.

    Hanketta rahoittaa Suomen Akatemian Strategisen tutkimuksen neuvosto. Hanke on osa Tasa-arvoinen yhteiskunta -tutkimusohjelmaa.

    Hankkeeseen liittyy kiinteä yhteistyö tutkimukseen osallistuvien kuntien kanssa. Tavoitteena on kuntien palvelujen konkreettinen kehittäminen ja mahdollisten eriarvoistavien mekanismien purkaminen yhdessä kuntien, valtionhallinnon ja perheiden kanssa.

    Hanke kestää vuoteen 2020 asti, ja sen ensimmäiset raportit on julkaistu. Toukokuussa julkaistu, 1-vuotiaiden lasten vanhemmille tehdyn kyselyn perusteella laadittu raportti (Varhaiskasvatus- ja lastenhoitoratkaisut yksivuotiaiden lasten perheissä : CHILDCARE-kyselytutkimuksen 2016 perustulokset) löytyy täältä.

    Teksti Hanna Hyvärinen

    Kuvitus Jonne Renvall