Ennustamattomuuden aika

     

    Olli Herranen

    Olli Herranen

    Törmäsin hiljattain some-päivitykseen, jossa Tampereen yliopistossa työskennellyt tutkija kertoi, ettei hänen tarvitse yli 15-vuotisen työuran jälkeen palata kesälomalta töihin. Hankittu akatemiatutkijatehtävä ja sen aikana kirjoitetut kymmenkunta kansainvälistä referee-arvioitua artikkelia eivät riittäneet jatkopaikkaan yliopistolla.

    Suomalaisen yliopiston suuri vaiettu, tutkijanuraan liittyvä julkinen salaisuus on sen käsittämätön, ja jatkuvasti lisääntyvä epävarmuus. Tästä sinulle ei kerrota kun päätät lähteä jatko-opintoihin, tai ainakin ilmiön vakavuutta suuresti vähätellään. Jatko-opinnoista kiinnostuneille ei kerrota riittävän selkeästi minkä luonteiseen peliin he lähtevät mukaan. Tämä käy ilmi yliopistomaailmaa ja tutkijan työtä idealisoivasta ihailusta.

    Hieman kyynisesti katsottuna yliopistouraa on kannattanut aiemmin edistää julkaisu- ja ansioluetteloa monipuolisesti pitkittämällä. Viime aikoina painotus on siirtynyt kansainväliseen julkaisemiseen ja verkottumiseen, sekä ulkopuolisen tutkimusrahoituksen hankintaan.

    Nämä ovat mekaanisia ja sinänsä toteuttamiskelpoisia toimintamalleja, ja urasuunnitteluun liittyy ennustettavuutta. Sääntöjen ollessa tiedossa ja vakaat, niiden voidaan ajatella perustuvan esimerkiksi koulutuspolitiikkaan ja vallitseviin arvoihin. Monipuolisesta sivistyksestä huolehtiminen yli määrällisten mittareiden on taas ainakin jossain määrin yliopistoihmisten tehtävä, jos he näin parhaaksi katsovat.

    Viimeinen ja varsin vikkelä käänne edellä esiteltyjen periaatteiden lisäksi – ei siis niiden sijaan – on pakkomielle äärimmäisen avoimesta kansallisesta ja kansainvälisestä kilpailutuksesta tehtävien täytöissä, joissa hakijoita arvioidaan sumealla logiikalla. Ennustettavuutta ei siis nykytilanteessa enää ole, koska pelin säännöt muuttuvat liian nopeasti ja synnyttävät fundamentaalista ennustamattomuutta.

    Tilanne on sietämätön kasvavalle määrälle ihmisiä, jotka ovat rakentaneet uraa ”väärillä säännöillä”. Yliopistouran rakentaminen tapahtuu jopa vuosikymmenien aikajänteellä, ja ennustamattomuus on sille pahinta myrkkyä. Ihmiset romuttavat pahimmillaan koko tulevaisuutensa uhraamalla aktiivisimman elämänvaiheensa tieteelliselle uralle, joka saattaa katketa minä hetkenä hyvänsä.

    Yhtälö on mahdoton: akateeminen pitkäjänteisyys ja täydellinen epävarmuus eivät sovi yhteen. Sääntöjen ei pitäisi muuttua nopeammassa tahdissa kuin mikä on uran korjausliikkeiden vaatima tahtilaji. Alkavalle jatko-opiskelijalle pitäisi tehdä selväksi, ettei kyseessä ole oikeastaan edes peli, vaan lottoarvonta.

    Olli Herranen

    Kirjoittaja on sosiologian väitöskirjatutkija