Hyvän työn mittareista

    Liisa Laakso

    Liisa Laakso

    Yliopistoilla on melko paljon liikkumavaraa siinä, miten ne oman työnsä järjestävät. Esimerkiksi Tampereen yliopisto, Tampereen teknillinen yliopisto ja Tampereen ammattikorkeakoulu ovat järjestäneet toimintojensa resursoinnin ja tuloksellisuutensa seurannan kukin omalla tavallaan. Tämä ei tarkoita erilaisia tavoitteita ja uskomuksia. Kyse on siitä, miten tehdään työtä. Eikä tässäkään yhtä tapaa voi arvottaa toisen edelle. Mutta erilaisten työtapojen yhteensovittaminen voi olla haasteellista.

     

    Toisistaan poikkeavien organisaatiokulttuurien yhdistäminen on monien tutkimusten mukaan kaikkein vaikein johtamisen laji. Jopa 50–80 prosenttia fuusioista epäonnistuu, eikä niille asetettuja päämääriä saavuteta, ja yleisimmin tämän epäonnistumisen taustalla ovat henkilöstön asemaan liittyvät tekijät. Tämä käy ilmi Marko Hakosen, Jukka Lipposen, Janne Kaltiaisen ja Olli-Jaakko Kupiaisen viime vuonna ilmestyneestä oppaasta Fuusiot henkilöstön näkökulmasta. Tekijät nostavat esiin yhdistyvistä organisaatioista tulevien työntekijöiden erilaiset kokemukset ja esittävät keinoja prosessin onnistumisen tueksi.

    Yksi näistä on yhdistymisen etenemisen seurantaan tarkoitettu kyselylomake, jolla voi kerätä tärkeimmän onnistumiseen vaikuttavan informaation henkilöstön kokemuksista. Siitä syntyy yksinkertainen mittari prosessin arvioimiseksi. Ajoissa saatu tieto ongelmista auttaa niiden ratkaisemisessa, ja ongelmien ennaltaehkäisy on tietenkin kaikkein järkevin toimintatapa.

     

    Mutta miten yhdistymisen onnistumista yliopistojen tuloksellisuuden osalta mitataan? Yhä enemmän yliopistojen maineeseen vaikuttavat kansainväliset rankingit. Yliopistoja vertaillaan julkisuudessa tasaiseen tahtiin näiden vertailujen saaman kritiikin kanssa. Käytännössä esimerkiksi tamperelaisten yliopistojen sijoitukset vaihtelevat eri listoilla ja eri vuosina rajustikin, vaikka työntekijöiden näkökulmasta tekemisen laatu pysyy vakaana tai kehittyy vakaasti.

    Tampereen yhdistyvän uuden yliopiston tavoitteeksi voi ehkä harkiten ottaa paranevia sijoituksia kansainvälisissä vertailuissa. Niitä kannattaa ainakin seurata ja pohtia muutoksiin vaikuttavia syitä. Joillakin listoilla sijoitus voi pudota jo siitä syystä, että uusi yhdistelmä ei ole vielä tunnettu. Toisilla se voi nousta pelkän volyymin kasvun myötä.

     

    Työntekijän kannalta olennaisinta on tietää omien tehtävien merkitys koko yliopiston menestyksen taustalla ja se, että onnistumiseen tarvitaan myös muiden työpanosta. Uudessa yliopistossa ja sen tekemisessä yhteistyön ja koordinaation arvo vain nousee.

    Kuulostaa yksinkertaiselta, mutta osaammeko oikeasti arvostaa koordinaatiota yksittäisissä työnkuvissa? Onko sille varattu riittävästi aikaa, vai onko kyse vain välttämättömästä pahasta, joka jonkun täytyy tehdä omien oikeiden töiden päälle? Koordinaation sujumisesta kuitenkin viime kädessä riippuu se, miten uuden yliopiston työ käytännössä lähtee käyntiin.

     

    Kirjoittaja on Tampereen yliopiston rehtori.