Taidetta ei tule latistaa yhteen tasoon

    Hanna-Riikka Roine

    Hanna-Riikka Roine

    Kuluvan kevään aikana on käyty keskustelua suomalaisen taiteen ja yhteiskunnallisten ongelmien suhteesta. Tammikuussa SDP:n kansanedustaja Nazima Razmyar kommentoi lausuntoa, jonka mukaan seksuaalinen häirintä olisi rantautunut Suomeen turvapaikanhakijoiden mukana. Hän huomautti, että ”naisen kehon seksualisoinnilla ja hyväksikäytöllä on myös suomalaisessa kulttuurissa pitkät perinteet” (IL Blogit 10.1.2016) ja käytti todistusaineistona Kalevalan ja Akseli Gallen-Kallelan triptyykin kuvauksia ”Väinämöisen lääppimisyrityksestä”.

    Hieman tämän jälkeen Ruskeat tytöt -blogia pitävä juutalaistaustainen Koko Hubara arvosteli Finlandia-palkinnon voittanutta Oneiron-teosta siitä, että sen kirjoittaja Laura Lindstedt ottaa aseman, josta hän valkoisena naisena arvioi, millaisia ei-valkoiset naiset ovat. Helsingin Sanomien haastattelussa Hubara tiivisti kritiikkinsä kohteen: ”Suomalaisen kulttuurikeskustelun ongelma on se, ettei vähemmistöjen edustajien oma ääni tahdo päästä kuuluville” (HS 12.2.2016).

    Razmyar ja Hubara ovat ilman muuta tärkeällä asialla, mutta varsinkin heidän kommenttejaan seurannut keskustelu on kirjallisuudentutkijan näkökulmasta iloisesti sekoittanut toisiinsa taiteen sisällöt ja niiden julkaisun kontekstin, kanavat ja instituutiot. Ongelmallinen on oletus, että taiteen sisällöt jäljittelisivät niitä ympäröivää maailmaa: Ikään kuin Kalevalan Ainosta kertovat runot rehellisesti esittäisivät meille, millaista naisten ”lääpintä” Suomessa ennen oli, tai ikään kuin Oneironin ei-valkoisia naisia käsittelevät luvut pyrkisivät totuudenmukaisesti näyttämään, ”millaista on olla” ei-valkoinen nainen.

    Sekä Kalevala että Oneiron ovat rakennettuja teoksia, joiden alkuperästä lukijakin on tietoinen. Kalevala ei heijasta vanhaa suomalaista kulttuuria edes siinä mielessä, että sen kokoaja Elias Lönnrot muokkasi ja yhdenmukaisti keräämiään tekstejä rankalla kädellä ja todennäköisesti loi Ainon henkilöhahmona. Hieman toisenlainen esimerkki tasojen sekoittumisesta ovat kommentit, joissa sekoitetaan toisiinsa vaikkapa vihapuhe ja keskustelu vihapuheesta. Esityksen sisältö, konteksti ja päämäärä latistuvat yhdeksi tasoksi.

    Taide voi vaikuttaa yhteiskuntaan ja yhteiskunnalliseen keskusteluun, mutta ei niinkään uskollisesti heijastamalla ympäröivää todellisuutta, vaan esimerkiksi nostamalla ajattelumme tapoja esiin ja herättämällä meidät kyseenalaistamaan tapoja, joilla hahmotamme maailmaa. Ovelimmillaan taide voi myös näyttää oman luonteensa konstruktiona ja näin muistuttaa meitä siitä, että se on nimenomaan tekijänsä rakentamaa.

    Kirjallisuustieteen väitöskirjatutkija, jonka aineistoon kuuluu kaunokirjallisuuden ohella digitaalisia pelejä, televisiosarjoja, elokuvia ja fanifiktiota.