Junttilo vaeltaa etelään

    Miäs pakinoi − Anne Mölsä

    Miäs pakinoi − Anne Mölsä

    Veeärrä kun alensi hintojaan, niin jo maar läksin määkin käymään pääkaupunkiseudulla.

    Juna oli luksus-komfort. Ankean harmaa, ei ravintolavaunua. Ikkunat matalat. Pikkutakkimiähet oli toisen päivän humalassa ja soitti puhelimen liian hyvistä kaijuttimista viisuja. Naurunräkätystä. Kävin sanomassa painavan sanan. Sain takaisin monia kevyitä ja lepattelevia, terävänokkaisia sanoja.

    Mää en ottanu ollenkaan ratikkavaunua, vaan rivakan harponnan Kaisaniämeen ja siitä edelleen Pitkänsillan yli, kommunistisen Kallion ytimeen. Mutta mitä. Kaduilla kiisi nuaria emäntiä popliinitakeissa ja päähuiveissa poissaoleva katse silmissä. Loistavat präntit ja hintavat piendisaineriröijyt peitti näkyvyyden, mää sokaistuin. Mää tallustin syvemmälle, ylämäkeen ympyrätalon ohi. Miähillä oli hiukset että sivuilta sänki ja päältä geelillä taakse. Naisilla korolliset nahkakengät ja nutturat. Kaikki oli hyvin persoonallisia eivätkä poikenneet toisistaan.

    Mutta Oivan terassilla oli meno. Siä oli monta merirosvon näköistä äijää ja yksi homssu. Mulle alettiin huuteleen. Jäin taas sanaharkkaan, nyt oli sanat läiskähteleviä ja mäiskähteleviä, räkäklimppejä sialuni pintaan.

    Karhupuistossa murheeni unohtui taas: sateenkaarilippu ja lisää geelikampauksia, pallokuoseja ja vakosametteja, kultaisia leikkauksia ja hypotenuusia, pitsireunoja, puuhelmiä, sopivasti liian lyhyitä lahkeita, purjehduskenkiä, kreppikiharoita, minivogueita, vyötärökaistaleita, pikkupanimoiden sihijuamia, perliininkuulumisia. Mää pökerryin, häkellyin. Tarvittin sumpin.

    Menin sisään ovesta, jossa luki caffè ja café. Tulin kolisevaan, remontissa olevan näköiseen huaneeseen, mutta ei se ollu remontti vaan sisustus. En heti osannu sanoo mikä alkuperämaa houkuttaisi paahtoasteesta ja valmistustavasta puhumattakaan. Sain osakseni ylenkatseen. Otin ylenkatsekontaktin. Sain kupin jotakin ja tiatooni hirveän hinnan.

    Viäreisessä pöydässä emäntä selitti toiselle käyneensä Santron prunssilla jo sillon kun se ei ollu viä loppuunvarattu. Niin sie oot asunu täällä niin kauan, toinen sanoi.

    Hah, haukahdin mää. Mää kävin Santrossa sillon kun se oli venäläinen kioski ja prunssi tarkoitti hyllylämmintä sikspäkkiä.

    Sanat, sanaset, eivät vaivautuneet edes ulos koloistaan.

    Mitäs viä, miätin kadulla. Ehkäpä taide-elämys. Suunnistin lähemmäs Hesaria ja menin paikkaan. Siä oli jäpikkä, jolla oli liian piäni pipa, huppari ja maalintahraiset housut. Se istui läppäri pöydällä ja näytti tarpeelliselta. Yritin löytää jutunjuuren mutta outo ahdistus jäyti meitä molempia. Öö haluuks meijän flaikun, jäpikkä yskähti. Otin sen kaksin käsin kumartaen ja peräännyin ulos.

    Dallasin Sörkkaan ja herätin Ramin. Bamlattiin viis timmaa ennen mun stogen lähtöö. Frogasin Ramilt, miks herätän niin paljo negatiivist fibaa. No kato jäbä hämmentää kuvioo, se sano. Mä funtsasin hetken ja snaijasin kans.