Monitieteistymään ja monitieteistämään

    Uolevi Lehtinen

    Uolevi Lehtinen

    Viisikko eli Itä-Suomen, Jyväskylän, Oulun, Tampereen ja Turun yliopistot ovat solmineet strategisen yhteistyösopimuksen. Tavoitteena on kehittää yliopistojen välistä työnjakoa ja edistää yliopistojen profiloitumista. Vääjäämättä tässä yhteistyössä korostuvat myös monitieteisyyden haasteet, koska monialaisuuden lisääntyminen lisää monitieteistymisen mahdollisuuksia. Monitieteisyyden edistäminen on erittäin merkittävä väylä nostaa yliopiston laatua varsinkin tutkimuksessa, mutta myös opetuksessa ja yhteiskunnallisessa vaikuttamisessa.

    Jotta monitieteisyysosaamisessa päästäisiin pois ”juhlapuhetasolta”, kaikissa yksittäisissä yliopistoissa tulisi mielestäni ainakin vähän pidemmällä tähtäimellä vastata seuraavanlaisiin, osin päällekkäisiin kysymyksiin:

    Tarvitseeko yliopisto erillisen monitieteisyysstrategian? Tulisiko strategia-, kehittämis- ja seurantaryhmien perustaminen ulottaa myöskin alemmille tasoille organisaatiossa esimerkiksi school- ja/tai ainetasoille? Olisiko yliopiston organisatorista rakennetta ja johtamista joltain osin syytä muuttaa monitieteisyyttä tukevaan suuntaan? Missä määrin tarvittaisiin monitieteisyysopetusta koulutuksen eri tasoilla? Miten opetukseen voitaisiin sisällyttää riittävästi monipuolista tutkimusnäkemystä sekä epistemologista ja metodologista joustavuutta, jotka ovat monitieteisten pyrkimysten perustana? Kuinka syvällistä kvantitatiivisten ja kvalitatiivisten menetelmien ja näiden yhdistelmien koulutusta metodologinen monitieteisyys edellyttäisi? Mitä muuta voidaan vielä tehdä tutkijoiden motivoimiseksi monitieteiseen lähestymistapaan? Onko tieteiden autonomiasta syytä tinkiä monitieteisiin tarkasteluihin pääsemiseksi? Mitkä ovat monitieteisten hankkeiden vastuut ja valtuudet esimerkiksi opetuksessa? Onko monitieteisiä hankkeita hoidettava build up- vai break down -menetelmällä vai näiden yhdistämällä, jossa luodaan puitteita ja edellytyksiä hallinnollisin keinoin ylhäältä alaspäin mutta annetaan monitieteisten hankkeiden syntyä yksittäisten tutkijoiden tieteiden rajojen ylittämisinä tai spontaanin yhteistyön tuloksina? Onko syytä perustaa lisää monitieteisiä tutkimuskeskuksia ja -instituutteja sekä joustavia tutkijaverkostoja, jotka voivat ylittää esimerkiksi yliopiston organisatorisia ja tieteidenvälisiä rajoja? Millä kriteereillä tulisi johto ja tutkijat näihin organisaatioihin valita? Millä toimintaperiaatteilla organisaatioiden tutkijoita ja heidän yhteistyötään tulisi ohjata, jotta päästäisiin riittävään monitieteisyyteen?

    Pitämällä tämän kaltaisia kysymyksiä jatkuvasti mukana suunnittelussaan yliopisto voi luoda hedelmälliset puitteet monitieteisyyden syntymiselle. Projekti- tai tutkimuskohtaisesti tutkijat ja opettajatkin joutuvat etsimään monitieteisyyden mahdollisuuksia ja edellytyksiä tieteenalojen ja niiden suhteiden mutkikkaassa verkostossa.

    Yliorganisointia ja eri tieteenalojen tunkemista samoihin raameihin on toki varottava. Joillakin aloilla monitieteisyysasiat ovat ikään kuin sisäänrakennettuna tai muuten melko hyvässä hoidossa. Monitieteisyyden luonne ja tärkeys vaihtelevat paljon aloittain, mutta siitä huolimatta riittävän huomion kiinnittäminen niihin on jokaisessa yliopistossa tarpeen.

    Edellä sanotun perusteella lienee selvää, että jokaisen viisikon yliopistoista tulisi toimia itsenäisesti ja aktiivisesti oman monitieteisyytensä edistämiseksi. Mutta mitä viisikko toisi tehdä tässä huipputärkeässä asiassa yhdessä? Olisiko asetettava yhteinen työryhmä pohtimaan, millä tavoin viisikon tulisi toimia monitieteisyys- ja niihin läheisesti liittyvissä monialaisuuskysymyksissä? Olisiko asiaa syytä pohjustaa yhteisessä seminaarissa? Ainakaan asiaa ei saa jättää hoitumaan itsekseen!

    Uolevi Lehtinen
    Kirjoittaja on toiminut Tampereen yliopiston professorina ja rehtorina.