Uolevi Lehtisen 75 vuotta – Omin sanoin

     

    Uolevi Lehtinen. Kuva: Erkki Karén.

    Uolevi Lehtinen. Kuva: Erkki Karén.

    Monien persoonallisuuden piirteiden tasot määräytyvät pääosin geneettisesti, vaikka ympäristö, kokemukset ja kasvatus muuttavat niitä.

    Aloittakaamme siis ajassa ennen syntymääni.

    Olen köyhälistön alimmalle orrelle vastoin kaikkien asianosaisten haluja syntynyt lehtolapsi. Isäni lähti muihin maisemiin jo ennen syntymähetkeäni. Jäin siis äitini ja mummoni kasvatettavaksi. Etenkin voimakastahtoinen mummoni asetti käyttäytymiselleni selviä rajoja, joita kiertelin vain kohtuullisessa määrin.

    Välittämisen ja rakkauden ilmapiiri oli kotielämämme pohjana. Uskon, että kotini tarjoamalla perusturvallisuudella oli monia myönteisiä vaikutuksia henkisen kehitykseni kannalta. Olen tavattoman kiitollinen kodilleni resursseihin verrattuna mahtavasta tuesta elämälleni.

    Lapsuuteni ja nuoruuteni 19-vuotiaaksi elin työläisympäristössä tai oikeastaan köyhälistöympäristössä. Kuvaava esimerkki köyhyydestämme naapureihinkin verrattuna on, että kuuntelimme radiotakin seinän läpi naapurista. Tämän voi suhteellistaa ajan varustetasoon, kun totean, että luokkatoverini eivät uskoneet, ettei meillä ole edes radiota.

    Sekä köyhälistöympäristöön että myöhempään akateemiseen ja varakkaaseen ympäristööni liittyviä kokemuksiani pidän erittäin arvokkaina ja merkityksellisinä henkisen kehitykseni kannalta. Myöhemmät pitkä- ja lyhytkestoiset vierailut maapallomme eri puolille ovat puolestaan vaikuttaneet paljon näkemyksiini. En voi sanoa, että päivääkään en vaihtaisi pois. Mutta ”matkalla minuksi” hyvin erilaisilla elinympäristöillä ja kokemuksilla on ollut korvaamaton merkitys. Siinä suhteessa pidän itseäni todella onnekkaana!

    ∗ ∗ ∗

    Egoani saattoi nuoruudessa pönkittää monenlainen koulu-, urheilu- ja esiintymismenestys. Jo ennen kouluikää olin Jämsässä tunnettu siluettien leikkaajana ja piirtäjänä, jonka kätten jälkiä ripusteltiin monille seinille. Kansakoululaisena taisin voittaa eteläisen Keski-Suomen koulujen välisissä kulttuurikilpailuissa niin kuvaamataidon, kirjoituksen kuin lausunnankin.

    Aloin paremmin ymmärtää, että asiat ovat myös onnesta kiinni eikä huolellinenkaan valmistautuminen tuo välttämättä loistotulosta. Pääasia on tehdä kaikkensa, kun itse (kilpailu)tilanne on päällä. Aina tämänkään uskonkappaleeni noudattaminen ei tuonut toivomaani tulosta.

    Urheilussa opin myös ryhmätyötä, koska kannustin ja valmensinkin kulmakunnan muita nuoria urheilunharrastajia. Opin lisäksi, että aina ei voi voittaa, mutta aina voi hävitä. Olen yrittänyt välttää sitä, etteivät häviöt johtaisi kateuteen, katkeruuteen tai muihin elämää rajoittaviin seuraamuksiin.

    ∗ ∗ ∗

    Ylioppilaspaperini ja armeijan perusteella saadut lisäpisteet riittivät hyvin Helsingin kauppakorkeakouluun. Pyrin sinne osittain siitä syystä, että ekonomintutkinnon opiskeluajan lyhyys oli tärkeä asia nuorukaiselle, joka astui junasta Helsingin rautatieasemalle kädessään paidan, alushousut ja kahdet sukat sisältävä rikkinäinen pahvimatkalaukku. Taskussaan rahaa nykyisen kymmenen euron verran. Ilman minkäänlaisia mahdollisuuksia saada pankkilainalle takauksia. Valtion opintolainoja tai opintorahoja ei tuolloin ollut olemassakaan.

    Ensimmäisen opiskelutalven keripukin jälkeen en puutteesta kärsinyt. Aloin saada apurahoja tasaisen varmaan tahtiin, otin haltuuni kauppakorkeakoulun luentomonistebusineksen ja toimin ylioppilaskunnan ainoassa palkatussa luottamustoimessa eli ylioppilaskunnan lehden päätoimittajana sekä söin ilmaisaterioita ylioppilaskunnan hallituksen jäsenenä.

    Opiskelunäyttöjen antaminen jatkui, koska valmistuttuani ekonomiksi uskoin, että tutkintopätevyyden lisääminenkin sujuisi helposti. Vaikka menin heti ekonomin tutkinnon jälkeen töihin, valmistuin säällisessä ajassa erinomaisin arvosanoin niin kauppatieteiden kandidaatiksi, lisensiaatiksi kuin tohtoriksikin.

    Ensimmäisen apulaisprofessuurini sain jo lisensiaatiksi valmistuttuani. Koska professorin virat avautuivat kannaltani epäsuotuisassa järjestyksessä, olen hoitanut professuureja reilun 30 vuoden aikana useassa yliopistossa. Tampereen yliopistossa olin professorina lähes neljännesvuosisadan.

    ∗ ∗ ∗

    Opintoihin, viranhakuihin tai pienyrittäjänä toimimiseen ei mielestäni liittynyt erityisiä rinnanröyhistyksiä, vaikka kaiketi ne vahvistivat itsetuntoani. Prosessit olivat kokemisen arvoisia ja mieltä kiihottaviakin, mutta palasin varsin sujuvasti ja nopeasti henkiseen päiväjärjestykseen, kun tavoite oli saavutettu. Saavutus ei oikeastaan tuntunut enää juuri miltään. Vain demonstraatioko oli tärkeää?

    Minut on valittu yliopistolaitoksen melkein kaikkiin mahdollisiin tehtäviin muun muassa Tampereen yliopiston valtuuston ja hallituksen puheenjohtajaksi, dekaaniksi sekä rehtoriksi. Olen toiminut myös Tampereen kesäyliopiston rehtorina. Olen alamme ensimmäisen huippuyksikön, tohtorikoulutusohjelma KATAJAn pääkehittäjä. Alan ensimmäisen tutkijakoulun kehitin kollegani kanssa. Ja olen onnistunut lobbaamaan alamme tavoitteita merkittävästi esimerkiksi hallituksen ohjelmaan sekä Tekesin ja Suomen Akatemian rahoitusohjelmiin. Olen kirjoittanut pari sataa tieteellistä julkaisua, joista kolmannes on julkaistu kansainvälisissä referoiduissa aikakauskirjoissa ja proceedingeissä ja joita on julkaistu seitsemällä kielellä. Lähes yhtä paljon olen kirjoittanut tiedettä kansanomaistavia tai yhteisiin asioihin kantaa ottavia lehtikirjoituksia. Olen ollut neljän kansainvälisen ja kahden kotimaisen aikakauskirjan toimituskunnassa. Olen toiminut sekä alamme että yleistenkin järjestöjen johtokunnissa ja puheenjohtajana. Minut on kutsuttu Venäjän talousakatemian kunniatohtoriksi ja Kauppatieteellisen yhdistyksen kunniapuheenjohtajaksi.

    Olen erittäin kiitollinen siitä, että olen saanut toistaiseksi olla hyväkuntoinen eläkeläinen. Siksi suuri osa merkittävimmistä julkaisuistanikin on syntynyt eläkevuosina. Esimerkiksi vuoden 2015 tuotantoni oli seitsemän kansainvälistä tieteellistä ns. referoitua aikakauskirjajulkaisua ja pari julkaisemista odottavaa artikkelia, useita lehtikirjoituksia ja yksi kansainvälisen konferenssin esitelmä. Eläkeläisenä olen harrastanut jonkin verran myös luovaa kirjoittamista ja osallistunut rajoitetusti liiketoimintaan.

    Tällä hetkellä koen kovin tärkeäksi monitieteisyyden (tai tieteiden välisyyden) paremman huomioonottamisen yliopistoissa. Sitä yritän edistää kirjoittamalla ja lobbaamalla niin kansallisella kuin kansainväliselläkin tasolla.

    ∗ ∗ ∗

    Edellistä kuvausta skeptikko kai voisi pitää jonkinmoisena veijaritarinana tai itsekehuskeluna. Minun puolestani jokaisella on oikeus omaan tulkintaansa, mutta noin vain kuitenkin pääsi tapahtumaan.

    Mutta onnistumisiinkin sisältyy luonnollisesti myös osittaisia epäonnistumisia jopa kriisejä, jotka tasoittavat tilanteita ja auttavat pitämään jalat maassa ja pään kylmänä. Viittaan omalta osaltani esimerkinomaisesti erään yhteistyöyrityksen konkurssiin, erinäisiin linjakiistoihin ja työuupumukseen. Olen tehnyt myös monia virheitä, koska satun olemaan vain ihminen. Itsesyytösten hetkinä olenkin lohduttautunut William Mageen sanoin: Ihminen, joka ei tee virheitä, ei tavallisesti tee mitään muutakaan.

    Politiikka ja muut yhteiset asiat ovat kiinnostaneet, jopa kiihottaneet minua jo keskenkasvuisesta. Osin sen vuoksi kävin päivittäin lukemassa naapurissa Suomen Sosiaalidemokraattia ja Vapaata Sanaa sekä viereisessä matkustajakodissa Helsingin Sanomia ja Uutta Suomea. Kotiin oli varaa tilata vain paikallislehti. Todennäköisesti saamieni vaikutteiden kirjon ja silloisen ylioppilaspolitiikan epäpoliittisuuden vuoksi en ole koskaan sitoutunut poliittisesti, mikä supisti kokemuspiiriäni ja oli siinä mielessä menetys.

    Elämäni vaikeimman surutyön jouduin suorittamaan useita vuosia sitten, kun ainoan lapseni näkö alkoi äkisti himmentyä. Tällä hetkellä poikani, jolla sattuu olemaan kuvataiteilijan koulutus, on lähes sokea. Kun prosessi alkoi, tuijottelin seinää parin kuukauden ajan tyhjin silmin kaiken vapaa-aikani. Onneksi poika on löytänyt menetettyjen mahdollisuuksien tilalle kirjoittamisen ja julkaissut mm. romaanin.

    ∗ ∗ ∗

    Nykyään minua rassaavat henkisesti maailman tilanteen kehitys huonompaan suuntaan, itäinen ja eteläinen rosvokapitalismi ja korruptio, epärehellisesti perusteltu optio- ja listautumispuuhastelu, monimuotoinen syrjäytyminen sekä kaksinaamainen uusmoralismi. Kaikki on oikeastaan ahneuden ja itsekkyyden tulosta.

    En ole kova suuttumaan. Vain ilmeisen harkittu pahuus ja heikompien rääkkääminen kuohahduttavat minua vahvasti. Sain kansakoulussa aika monta kertaa selkääni mennessäni koulukiusattujen puolelle, kunnes vahvistuin ja puhe alkoi riittää. Mutta yleensä ylikäyn suutahtamiseni jonkinmoisella Eino Leino -filosofialla: Paha ei kenkään ihminen vaan toinen on heikompi toista.

    Käyttäytymispohjaani vahvistamaan olen paljolti elämänkulkuni pohjalta täsmentänyt seuraavat tavoitteet:

    1. Elän, koen ja näen laajasti ja syvästi
    2. Haluan olla itsenäinen mutta en itsepäinen. Siispä muutan ja rajoitan elämääni ja tapojani vain itse, silloin kun sen oikeaksi näen.
    3. Olen niin hyvä ja oikeudenmukainen kuin suinkin mahdollista muita ihmisiä ja muuta ympäristöäni kohtaan.

    Nämä periaatteet pysynevät – joustavasti – voimassa myös loppuelämässäni. Minkään tavoitteen toteuttaminen ei voi onnistua täydellisesti. Varsinkaan kaikkien tavoitteiden yhtäaikainen toteuttaminen ei edes voi onnistua lähestulkoonkaan täysimittaisesti, koska tavoitteiden toteuttamisessa syntyy vääjäämättä ristiriitoja. Siispä tavoittelenkin kotisivuilleni menneisyydessä kirjoittamani tunnuslauseen ilmentämää elämänasennetta ”Don´t worry be happy.”

    Kirjoittaja on Tampereen yliopiston emeritusprofessori ja entinen rehtori. Kirjoituksen hän laati suurelta osin Kriittisen korkeakoulun luovan kirjoittamisen kaksivuotisen ohjelman harjoitustyönä.

    Heikki Juurinen, Uolevi Lehtinen (dekaani), Seppo Saarinen. Kuva: Maija Veteläsuo, 1983.

    Heikki Juurinen, Uolevi Lehtinen (dekaani), Seppo Saarinen. Kuva: Maija Veteläsuo, 1983.