Intekraatio

    Miäs pakinoi - Anne Mölsä

    Miäs pakinoi

    Merkityksen tunne on multa tällä hallituskaudella hukkunut. Läksin jäljittään sitä Hirvitalolle. Siä kaikki on kaikkialla kaikkien kanssa ja hommat free of charge. Sitä mää haluan, mää ajattelin. Koska saavutukset ja suaritukset, ne ei elämässä lopultakaan paljoa merkkaa.

    Hirvitalon pihassa joku maalasi lautaa. Mua silmäiltiin hiaman hualestuneesti, mutta en mää siitä. Menin sisään. Siälä joku keitteli papusoppaa. Taas mua silmäiltiin, ei tervehditty. Mutta en mää siitäkään, rojahdin nurkkaan istumaan ja koitin olla potematta noloa tunnetta. 13 minuuttia mää kestin. Mutta sitten mää en kestänyt enää.

    Vee-sanasto, mää ajattelin suariessani kaksvitosen pysäkille. Mutta mää en lannistunut ollenkaan viälä. Tampereella on omaehtoista kaupunkikulttuuria, mää ajattelin. Ja mää haluan olla siinä mukana. Koska sää et voi vastuuttaa muita sun onnesta, vaan sää olet itse se muutos, jonka haluat maailmassa nähdä.

    Siis Tammelaan ja Jeloo Haussiin. Siälä oli oven eessä riapuja, mää sovittelin niitä ja otin itelleni yhen nahkaliivin. Ovia mää koettelin muttei kukaan avannu mulle. Verhot vaan heilahti siä.

    Vaikeeta on, mää miätin. Mutta joka pualella hehkutetaan että jumalauta Jeloo haussi. Ja Hirvi haussi. Ja monet monet omaehtoiset vestivaalit.

    Seuraavana päivänä mää näin pihalla naapurini, tyättömän kirjailijan joka usein tupakoi aurinkotualissa siinä. Se kuunteli mua huvitetun näköisenä ja sanoi, että mun tarttis ensin tuntea jengii. ”Tee jäbä vaiks joku tsine”, se sano, ja syventyi taas kirjaansa. Hölpekkiä nääs.

    Kyä mua vaan niin masensi, kun mää ajattelin, miten paljon tyätä ja vaivaa mun intekroimiseni omaehtoiseen kaupunkikulttuuriin tuattaiskaan mulle. Mää olen kiireinen nykyihminen enkä ehdi koko kesää tutustua tyättömiin kuvataiteilijoihin ja punk-muusikkoihin ja leikellä lehdistä kirjaimia, vaikka niin meuhkataan, että kyä on hianoo. Kato kun lopulta siä on aina nää samat, nää tsinettäjät, Tahmelan rannassa ja Näsipuistossa ja Lompanlinnassa ja Annikilla, joka sekin meni pilalle kun sinne tuli vesivessat. Tän kertoi mun naapurini, tyätön kirjailija, kontaktini, valoni tässä pimeässä jota Tampereeksi kutsutaan.

    Anne Mölsä
    Kirjoittaja on Tampereen yliopiston alumni ja vapaa kirjoittaja.