Miksi ja miten lisätä monitieteisyyttä?

    Uolevi Lehtinen

    Uolevi Lehtinen

    Yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen yhdistämispyrkimykset kertovat suomalaisen korkeakoulupolitiikan poukkoilusta. Erityisesti yliopistojen yhdistämis- ja yteistyöpyrkimyksille on myös järkeviä perusteluja. Niistä tärkein ja lupaavin lienee monitieteisyyden kehittäminen, tietysti profiloinnin ja kansainvälistymisen kehittämisen rinnalla.

    Ammattikorkeakouluissa monitieteisyyden rooli ei ole yhtä selvä. Ammattikorkeakouluilla on oma arvokas tehtävänsä ammatillisessa koulutuksessa. Tästä koulutuksesta yliopistot voisivat saada apua erityisesti soveltavien tieteenalojen opetuksen käytäntöön suuntautuviin osiin. Ammattikorkeakoulujen panos monitieteiseen tutkimukseen jäänee pienehköksi ja se koskee lähinnä soveltavia tieteenaloja.

    * * *

    Monitieteisyyden tarve pohjautuu siihen, että tieteellisen tiedon olemassaolo ja tuottaminen on organisoitu tieteenaloittain. Joskus tieteenalojen rajat on helppo määrittää. Mutta usein määritys on mielivaltaista ja keinotekoista. Monitieteisyyden mahdollisuuksia on toistaiseksi hyödynnetty riittämättömästi. Sen hyödyntämisen avulla voidaan laajentaa tieteenalojen keinotekoisia rajoja siten, että tutkittavista ilmiöistä saadaan täydellisempi käsitys.

    Monitieteisyys, tieteidenvälisyys ja poikkitieteellisyys ovat tiedekeskustelun iskusanoja. Usein näiden iskusanojen käyttäjät ja joskus jopa niitä tutkimuksissaan hyödyntävät tutkijat näyttävät kuitenkin tuntevan monitieteisyysilmiön vain melko pinnallisesti.

    Tosiasiassa ilmiö on varsin monimutkainen. Usein ei ole kysymys monitieteisyydestä vaan pikemminkin monimallintamisesta. Jonkin tieteenalan ilmiö on monesti selitettävissä kahdella tai useammalla mallilla. Nämä mallit voivat olla siten toisiaan täydentäviä, että ilmiö voidaan kuvata paremmin kahta tai jopa useampaa mallia hyödyntämällä.

    Monialainen merkitsee kokonaisuutta (esim. yliopistoa), jossa on mukana useita tieteenaloja. Monitieteisyys taas merkitsee, että kahden tai useamman tieteenalan teorioita, malleja ja viitekehyksiä hyödynnetään esimerkiksi tutkimus- tai opetusprojektissa. Monialaiset yliopistot voivat olla sangen monitieteisiä tai melko vähän monitieteisiä. On varottava, että yliopistoja yhdistettäessä tai kehitettäessä ei tyydytä vain monialaisuuteen vaan pyritään myös rakentamaan edellytyksiä monitieteisyydelle.

    * * *

    Mikäli Tampere3 toteutuu selkeähkönä tamperelaisten yliopistojen ja ammattikorkeakoulun yhdistymisenä, se edellyttänee monitieteisyysponnistelujen nousemista entistäkin merkittävämmäksi.

    Uskon, että eri päätöksentekijäryhmät harkitsevat huolella, kannattaako melko hyvin toimineesta duaalimallista luopua tai edes tinkiä tamperelaista yhteistyötä kehitettäessä. Vaikka ratkaisu jäisi selvää yhdistymistä vaatimattomammaksi, ei monitieteisyyden vähenemiseen varsinkaan yliopistojen kehittämis- ja yhteistyöponnisteluissa ole mitään syytä. Onhan monitieteisyys yhteistyön ideologinen perusta ja tavoite ainakin yliopistojen osalta.

    Useimpien, jollei kaikkien tieteenalojen tutkijoiden tulisi kokea monitieteisyys ja sen menetelmät perustavanlaatuisena haasteena ja mahdollisuutena. Jokaisen tutkijan pitäisi selvittää monitieteisyyden mahdollisuudet omien tutkimustensa kannalta. Sen vuoksi jokaisen tutkijan tulisi hankkia hyvät tiedot monitieteisyydestä. Tämä haaste koskee analogisesti opettajia, virkamiehiä ja johtajia, useimmiten tosin vähäisemmässä laajuudessa.

    Tunnustan itse sopivani esimerkiksi monitieteisyyden kehnosta ja hitaasti kypsyneestä ymmärtämisestä. Jo 1960-luvulla julkaisin yhden monitieteisen artikkelin. Mutta vasta 70-luvun alussa väitöskirjan tekovaiheessa aloin tajuta tekeväni siinä määrin monitieteistä tutkimusta, että ymmärsin käydä esittelemässä suunnitelmiani sosiaalipsykologian jatko-opintoseminaarissa. Väittelemisen jälkeen monitieteisyysnäkemykseni jälleen hämärtyi, vaikka tein usein monitieteistä tutkimusta sekä kannustin muita monitieteisyyteen. Vasta jäätyäni eläkkeelle aloitin tietoisesti perehtymisen monitieteisyyskysymyksiin, ja vähitellen näkemykseni laajeni koko tutkimus- ja opetustyötä sekä käytännön toimintaa koskevaksi.

    * * *

    Tästä voidaan palata kysymykseen, voisivatko tamperelaiset yliopistot tehdä vielä jotakin erikseen ja yhdessä monitieteisyyden edistämiseksi. Miltä tuntuisivat sekä yhteiset että yliopistokohtaiset pysyvät monitieteisyyden kehittämis- ja seurantaryhmät? Pitäisikö kehittämis- ja seurantaryhmien perustaminen ulottaa myös alemmille tasoille esimerkiksi Tampereen yliopistossa school- ja ainetasoille? Missä määrin tarvittaisiin monitieteisyyskoulutusta esimerkiksi tutkijakoulutuksen yhteydessä? Mitä voidaan vielä tehdä tutkijoiden motivoimiseksi monitieteiseen lähestymistapaan?

    Yliorganisointia on toki varottava. Yliopiston monitieteisyystasoa ei voida taata pelkästään organisatorisin ratkaisuin, vaan monitieteisyys edellyttää organisaatiokulttuurin, toimintaperiaatteiden ja tutkijoiden motivoinnin uudistamista.

    Lopuksi haluan toivottaa onnea 90-vuotiaalle yliopistollemme ja erityisesti sen monitieteistämiselle ja monitieteistymiselle!

    Jokaisen tutkijan pitäisi selvittää monitieteisyyden mahdollisuudet omien tutkimustensa kannalta.

    Kirjoittaja on toiminut Tampereen yliopiston professorina ja rehtorina.