Krim on meidän. Imperiumin paluu.

Krim on meidanKalle Kniivilä: Krim tillhör oss. Imperiets återkomst. Reportage. Atlas 2015. / Krim on meidän. Imperiumin paluu. Into 2015.

Hybridisotien aikana on korvaamatonta, että on olemassa rohkeita toimittajia, jotka menevät paikalle, ennen kuin myrskyt laantuvat tai laannutetaan. Lundilainen toimittaja Kalle Kniivilä julkaisi Kanava-palkinnon saaneen Putinin väkeä -teoksen viime vuonna. Krim on meidän ilmestyi vastikään ruotsiksi ja suomeksi.

Uusi teos on edellistä henkilökohtaisempi raportti syksyllä 2014 tehdyltä Krimin-matkalta. Se osoittaa, että niemimaalla ja koko valtakunnassakin kieli on muuttunut hurjemmin kuin edes Orwell olisi osannut ennustaa. Riippuu kielenkäyttäjästä, mikä on vapautusta, mikä orjuutusta, mikä jälleenyhdistämistä, mikä miehitystä, kuka on fasisti ja kuka isänmaanystävä. Lukijan mieleen palaa Paavo Rintalan synteesi Euroopan sotahistoriasta: kieli oli puhuttu loppuun.

Yksi asia tuntuu yhdistävän ihmisiä: epäilys suvaitsevuutta ja demokratiaa kohtaan. Monen mielessä kummittelee Neuvostoliiton kaipuu – ei väliä, vaikkei kaivatun kaltaista Neuvostoliittoa ole koskaan ollutkaan. Venäjän kielen syrjinnästäkään ei useimmilla Ukrainassa tunnu olevan mitään kokemusta, mutta jos niin sanotaan, niin….

Joillekin isänmaan vaihtuminen on ollut raju kokemus. Kuin joku pukisi päälle toisen paidan, toteaa muuan haastateltava. Hämmentynyt oppilas kyselee äidiltään, miten juuri äsken Ukrainaa rakastanut opettaja on yhtäkkiä venäläinen ja rakastaa Venäjää. Opetuskieli vaihtui venäjäksi käden käänteessä, samoin katukyltit, liput, autojen rekisterikilvet.

Monen elämä on mennyt sijoiltaan, pahiten ehkä Krimin tataarien. Stalin karkotti heidät 1944. Neuvostovallan aikana he eivät voineet palata. Nyt he ovat taas paitsiossa. Minne mennä, kun Krim on kuitenkin heidän ainoa kotinsa? Krimin liittämistä koskevaan äänestykseen he eivät juurikaan osallistuneet.

Toimittajia uhkaillaan ja pahoinpidellään. Heille tulee ohjeita. Tiettyjä sanoja on osattava välttää, jos aikoo työnsä tai viestimensä säilyttää. Tataarikanava, lajinsa ainoa, opettelee käyttämään peiteilmauksia. Mutta vihreät miehet eivät tulleet Marsista. Kaikki sen tiesivät paitsi media.

On ihailtavaa, että länsimainen toimittaja jalkautuu kansan pariin vaikka mihin kyliin ja koloihin, kuuntelee korvansa täyteen, ei muuntele järkyttävimpiäkään mielipiteitä, vaan kirjaa, kirjaa – ja panee useammin kuin edellisessä kirjassa perään pedagogisen kommenttinsa. Poliittista historiaa tunteville kommentit voivat olla turhan opettajamaisia; meille muille tarpeellisia, kun haastatteluista paljastuva todellisuus tuntuu melkein fiktiiviseltä.

Länsimainenkin ihminen tietää objektiivisen journalismin vaikeuden, mutta pyrkimystä siihen on sentään ollut. Venäjällä journalismia ei taida olla siinä mielessä kuin me sanan ymmärrämme. Ihmisten usko salajuoniin on syvällä, samoin käsitys siitä, että totuus on aina jonkun totuus, ei objektiivinen. Ihmiset laskevat saatavia tai menetettäviä, ja totuus on joskus jääkaapin kokoinen. Toisille imperiumin kunnia on tärkeämpi kuin leipä. Mitähän me 60-luvun nuoret mahdoimme mistään tietää, kun Tampereellakin hoilasimme Sinervon ja Chydeniuksen laulua ”silloin vapaa on taas Ukraina”? Se kuulosti niin romanttiselta.

Maijaliisa Mattila