Vaihtoehto talouspolitiikalle?

Hannu Laurila

Hannu Laurila

Taloustieteen professori arvioi vaalikirjan.

 

Heikki Patomäki: Suomen talouspolitiikan tulevaisuus, teoriasta käytäntöön. Into Kustannus Oy, Helsinki 2014.

Helsingin Yliopiston maailmanpolitiikan professori Heikki Patomäki on ottanut Vasemmistofoorumi-ajatuspajalta tehtävän viitoittaa suomalaiselle talouspolitiikalle uusi suunta. Tuloksena on vaalikirja, jonka päätavoite on ”kehittää vaihtoehtoinen ja kokonaisvaltainen talouspoliittinen ohjelma”.

Ohjelman taustoittamiseksi tehdään katsaus Suomen taloustilanteeseen, ruoditaan nykypolitiikkaa ohjaavia käsitteitä ja uusklassisen talousteorian opinkappaleita sekä esitellään keynesiläisiä virtauksia. Käsitteiden ja uusklassismin kritiikki on varsin villiä ja keynesiläisyydenkin ydin jää hämäräksi. Kärjekäs sanoma kuitenkin on, että valtavirtataloustieteellä ei ole juuri annettavaa vaikuttavan, oikeudenmukaisen ja kestävän talouspolitiikan tueksi, ja että keynesiläisyys tarjoaa sille toimivan vaihtoehdon.

Seuraavaksi siirrytään teoriasta käytäntöön ja aletaan luonnostella vasemmiston talouspoliittista ohjelmaa. Ohjelma keskittyy paljolti nykyisen taantuman nujertamiseen finanssipoliittisella elvytyksellä. Pääkeinona on velkarahoitteinen julkisten investointien ohjelma, jonka pitäisi paitsi rahoittaa itsensä myös kääntää velkasuhde laskuun. Perusteluna on hydraulikeynesiläinen kerroinvaikutus sen voimasta esitettyine laskelmineen. Näin kapea otanta keynesiläisyydestä on ehkä vieras uusklassismille ja viimeaikaiselle talouspolitiikalle, mutta ei valtavirtataloustieteelle.

Loppua kohden kirja yltyy institutionaalisten kokeilujen, ekologisen kestävyyden ja jopa EU- ja maailmantason politiikkauudistusten penäämiseen. Maailmanpolitiikan professori ei malta olla maalailematta, miten Suomi voisi irtiotollaan silottaa tietä demokraattiseen globaalikeynesiläisyyteen, maailmanvaluuttaan, emansipatoriseen talouspolitiikkaan ja inhimilliseen vapautumiseen. Lukija tuskastuu temaattiseen runsauteen ja hutilointiin viimeistään johtopäätösluvussa, joka on jo asettelultaankin sekava.

Ohjelmalliselta kannalta olisi voinut olla parempi joko jättää teoriaosuus vähemmälle tai reivata sitä toisille urille. Vasemmistoväki olisi ehkä toivonut vankempaa kiinnittymistä esimerkiksi eriarvoisuuteen, työttömyyteen, markkinaliberalismiin, finanssimarkkinoiden rooliin ja kapitalismin itsetuhoisuuteen. Kirjassa olisi kyllä ollut aineksia rikkaampaankin vaihtoehtoteoriaan. Marx-Keynes-Piketty -synteesi leijuu ilmassa, mutta siihen ei tartuta.

Mutta kirjalla on toinenkin ilmiselvä tavoite, ja siinä se onnistuu huomattavasti paremmin. Patomäki saa jälleen kerran tilaisuuden toteuttaa kutsumustaan uusklassisen taloustieteen kriitikkona ja talouspoliittisen moniäänisyyden peräänkuuluttajana. Tämä selittääkin, miksi kirjan teoriaosuus on sellainen kuin se on.

Kirjalla on tiettyä sukulaisuutta Charlie Hebdo -lehteen, joka pyrkii piirroksillaan herättämään keskustelua ja syventämään ajattelua häpäisemällä islamia ja ärsyttämällä sen edustajia. Kirja pyrkii samaan herjaamalla uusklassista taloustiedettä ja härnäämällä oppisuunnan fundamentalisteja. Patomäen kynänjälkenä on uusklassisen opin tökerö karrikointi.

Patomäki tekee ratkaisevan piirtonsa leimaamalla valtavirtaisen taloustieteen karkeasti uusklassiseksi ja poimimalla valtavirtaekonomistien ulkopuolelle vain muutaman nimeltä mainitun toisinajattelijan. Tämän hän viimeistelee vaatimalla puheoikeutta talouspoliittisissa kysymyksissä myös niille, joita ei ole vihitty matemaattisen taloustieteen saloihin.

Taktiikka osoittautuu tehokkaaksi, kun ekonomistikunnan Isis-haara ampuu omaan jalkaansa käymällä kiihkomieliseen vastaiskuun, jonka voima ei ole missään suhteessa maalin helppouteen nähden. Väistämätön seuraus on, että ääriainekset seuloontuvat valtavirrasta, keskustelu kääntyy moniäänisempään suuntaan ja talouspoliittisen sananvapauden vaatimusten aalto nousee. Alkaa käydä selväksi, että nyt ei käydä sotaa taloustiedettä vaan sitä vääristeleviä ihmisiä vastaan.

Taktiikka osoittautuu tällä kertaa myös oikea-aikaiseksi, kun esimerkiksi EU, IMF ja OECD tekevät samaan aikaan varovaisia keynesiläisiä avauksia, ja kun Kreikan uusi vasemmistohallitus ottaa sen edelläkävijän roolin, jota kirjassa sovitellaan Suomelle. Kaikki tämä karaisee Patomäen kannattajia, huuhtoo valtavirran taloustieteilijöistä esiin yhä useampia kohtuuden ystäviä ja työntää julkisuuteen aitoa keskustelua talouspolitiikan vaihtoehdoista.

Yhteenvetona voidaan sanoa, että Vasemmistofoorumin kirjalle asettama päätehtävä, eli vaihtoehtoisen ja kokonaisvaltaisen talouspoliittisen vaaliohjelman kehittäminen jää torsoksi. Lopputulos on laajalla lukeneisuudella ja akateemisilla viittauksilla ryyditetty pamfletti ja sellaisenaankin kovin jäsentymätön. Sen sijaan toisen missionsa, eli talouspoliittisen itsetutkiskelun herättelyn osalta kirja on nappisuoritus.

Hannu Laurila
Taloustieteen professori