Amatsoni vai hermoherkkä taiteilija?

Canth

Minna Maijala: Minna Canth. Herkkä, hellä, hehkuvainen. Otava 2014.

Maaliskuun 19. päivänä Suomessa liputettiin ja Tampereella järjestettiin seminaari Minna Canthin 170. syntymäpäivän kunniaksi. Samana päivänä julkistettiin myös Minna Maijalan tuore Canth-elämäkerta. Olikin jo aika päivittää merkittävän klassikon kirjailijakuva, koska aiempien ilmestymisestä on kulunut vuosikymmeniä.

Ensimmäisen Canth-elämäkerran laati Lucina Hagman vuosina 1906–1911. Hagman oli kirjailijan aikalainen, ystävä ja taistelutoveri. Se on luonnollisesti vaikuttanut kohteesta luotuun kuvaan. Minna Maijalan Minna Canth ottaakin välimatkaa erityisesti Hagmanin elämäkertaan, vaikka monissa kohdin myös yhtyy sen havaintoihin. Amatsonin sijasta Maijala löytää hermoherkän taiteilijan, sen ”herkän, hellän ja hehkuvaisen” Minnan, josta J. H. Erkkokin runoili.

Maijala on aiemmin kirjoittanut väitöskirjan Canthista (Passion vallassa. Hermostunut aika Minna Canthin teoksissa, 2008) ja tulkinnut tämän tuotantoa psykologisesta viitekehyksestä. Canthin kirjoittaessa 1880- ja 1890-luvulla uudenlaiset psykologiset teoriat olivat muokkaamassa aikalaisten maailmankuvaa. Näitä jälkiä Maijala seuraa ansiokkaasti myös elämäkerrassa tuoden tendenssikirjailijan kuvaan inhimillisiä piirteitä.

Varsinkin kirjailijan ensimmäisiä vuosikymmeniä käsitellessään elämäkerturi käyttää Canthin norjalaiseen lehteen vuonna 1891 kirjoittamaa autobiografiaa, jossa tämä yllättävän avoimesti paljastaa syvimpiä tuntojaan. Samaa tematiikkaa täydentääkseen Maijala nostaa esille Canthin kirjeenvaihdosta taipumuksen surkutella itseään ja tarkkailla terveydentilansa horjahtelua. Jo aikalaiset näkivät Canthissa hypokondrian oireita.

Dokumenteista päätellen kirjailija koko elämänsä ajan pelkäsi mielensä järkkymistä, taisteli demoneja vastaan. Sairauksia voi siten lukea Maijalan tapaan ”omanakuvana”. Tämä kaikki näkyy myös Canthin keskeisessä tuotannossa, jota tutkija lukee oivaltavasti taustoittaen.

Maijala tarjoaa tulkinnoissaan kiinnostavia näkökulmia sekä osoittaa kaiken ohessa, miten monipuolinen kirjailija Canth oli. Analyyttinen syväluenta hakee vauhtia pohjoismaisesta, venäläisestä ja ranskalaisesta aikalaiskirjallisuudesta, jota Maijala käyttää hyvin tulkintojensa tukena. Vähemmän mielenkiintoa tutkijalla on historialliseen kontekstiin, joka auttaisi varsinkin käännekohdaksi muodostuneen Papin perheen (1891) draamallisten ratkaisujen ymmärtämisessä.

Elämäkerta on tavallisuudesta poiketen rakennettu siten, että Canthin perintöä kuvataan pitkälti eteenpäin. Kun Minna Canthin käsi kirposi lankapuodin ohjauksesta, hänen jälkeläisensä jatkoivat sitkeästi samalla alalla. Kaupan satavuotinen tarina päättyi konkurssiin vasta 1970-luvulla.

Pientä kielenhuoltoa teoksen viimeistelyssä olisi tarvittu, varsinkin lauseenvastikkeiden turhassa pilkutuksessa. Viime kädessä Maijalan paikoin kliininen ote tuottaa elävän kertomuksen, joka säilyttää intensiteettinsä loppuun saakka.

Juhani Niemi