Tommi Kakko

Vältellessäni väitöskirjani hiomista keväisenä lauantai-iltana eksyin El Paisin verkkosivuille. Sivuilla oli linkki suoraan lähetykseen Espanjan 15-M-mielenosoitusten vuosijuhlasta, johon osallistui kymmeniätuhansia ihmisiä. Lähetyksessä esitettiin insertti, jossa eräältä nuorelta mieheltä kysyttiin, miltä liikkeen tulevaisuus hänen mielestään näyttää. Hän vastasi huvittuneena typerään kysymykseen: ”Tulevaisuutta ei ole.” Kreikkalaisen kirjekaverini kanssa olemme omaksuneet varsin kliinisen sävyn politiikasta keskustellessamme, mutta ei hänkään kovin tyytyväiseltä vaikuta. Hän sentään opiskelee ja on kiinnostunut tulemaan Suomeen tutkimaan maamme ranskan kielen opetusta, joten jotain tulevaisuudensuunnitelmia hänellä on. On vaikea sanoa kuinka realistisia ne ovat.

Ajatus tulevaisuudettomuudesta kuulostaa ensi alkuun varsin melodramaattiselta, mutta pelkkä melodraama ei saa kymmeniätuhansia ihmisiä kaduille, miljardeja liikkumaan euroalueella maasta toiseen tai kreikkalaisia äänestämään uusnatseja parlamenttiin. Yliopiston pätkätyöläiset ja apurahatutkijat ovat tottuneet elämään pätkissä, joten heillä on hieman kokemusta siitä, kuinka suhtautua tulevaisuuteen, kun suunnitelmia ei voi tehdä kuin korkeintaan vuoden päähän, mutta Euroopan kriisissä on tietenkin kyse jostain suuremmasta. Tuskin kovin moni enää uskoo finanssikriisin, kasvavan työttömyyden ja Euroopassa leviävien levottomuuksien korjaantuvan vanhoin konstein. Olemme ehtineet tottua toivottomuuteen ja alkaneet etsiä tapoja elää sen kanssa.

Kyseessä voisi olla filosofinen kysymys, mutta en tiedä minkälaista filosofiaa filosofi, joka ei voi nähdä nykyhetkeä pidemmälle, voisi harjoittaa. Täysin hetkessä eläminen puolestaan sotii ihmisluontoa vastaan. Dr Johnson tokaisi aikoinaan, että eläimeksi tekeytyvä ihminen voi unohtaa inhimilliset huolet. Helpommin sanottu kuin tehty, ja sitä paitsi espanjalaisia mielenosoittajia katsellessa huomaa suurimman osan heistä puhuvan vallankumouksellisin sanankääntein varsin inhimillinen ja tarttuva hymy kasvoillaan. Humoristit voivat nauraa sille, että futuurit osaltaan aiheuttivat nykytilanteen, mutta kreikkalainen ystäväni ei ole naurutuulella. En haluaisi laskea leikkiä hänen kustannuksellaan. Kummallakaan meistä ei ole siihen varaa.

Joko optimistisen tai pessimistisen asenteen omaksuminen tulevaisuudettomuuteen ei ole mahdollista, sillä ei ole mitään mitä kohtaan asenteen voisi omaksua. Vastauksia ei vain tunnu löytyvän. Se on ymmärrettävää, sillä ongelmana on juuri mahdollisten vastausten häviäminen horisontista. Pattitilanteeseen voi kuitenkin tottua, ja kriisin pitkittyessä poikkeustilanne on alkanut jo normalisoitua. Pian voinemme rehellisesti muistella, että ennen kaikki oli paremmin, jos vain onnistumme unohtamaan mihin entisaikojen parempi elämä lopulta päätyi. Mutta kriisiin tottuminen on eri asia kuin siihen turtuminen, ja espanjalaiset muistuttivat meitä kaikkia siitä, kuinka tärkeää on aika ajoin korottaa ääntään protestiin vain protestoidakseen. Heidän rumpunsa marssittakoon meidät kesää kohti.

Kirjoittaja on englantilaisen filologian jatko-opiskelija.

•