Surun ja odotuksen näyttämö

Asukkaiden huoneissa ja yhteisissä tiloissa on kierrätettyjä huonekaluja. Kuvan sohva on Mäntylän vastaantuloaulassa.

Pakolaisten vastaanottokeskus on usein surun, odottamisen ja passiivisuuden näyttämö. Siellä ihmiset ovat niin lähellä olemassaolon nollapistettä kuin pohjoisen perillä pääsee.

Näin kirjoittaa Tampereen yliopiston aikuiskasvatuksen professori Juha Suoranta tuoreessa kirjassaan Vastaanottokeskus. Kirja kertoo turvapaikanhakijoiden kokemuksista Suomessa ja siitä, miten vastaanottokeskukset tulijoihin suhtautuvat.

Kirjassa on haastateltu kahdeksaa turvapaikanhakijaa, jotka ovat saapuneet Suomeen eri puolilta maailmaa kuten Lähi-idästä ja Euroopan itäisiltä reunoilta. He ovat oleskelleet ennen Suomeen tuloaan Etelä-Euroopassa, Kreikassa, Italiassa, Espanjassa tai Maltalla, joissa elinolot ja selviytymismahdollisuudet ovat huonot.

Suomessa toimii noin 20 pakolaisten vastaanottokeskusta, joista eteläisin on Helsingissä ja pohjoisin Rovaniemellä. Suorannan tutkimusapulainen Jaana Salo teki haastattelut kesällä 2010 paikassa, jota kirjassa nimitetään Mäntylän vastaanottokeskukseksi. Nimi on keksitty sen asukkaiden suojaamiseksi.


Suomen kantokyky kokoa suurempi

Vuonna 2010 Suomeen saapui 4000 turvapaikanhakijaa. Samana vuonna 1800 sai myönteisen turvapaikkapäätöksen, 3400 kielteisen. Euroopan unionin alueelle tulee vuosittain reilut 300 000 turvapaikanhakijaa, joten Suomen osuus siitä jää alle kahden prosentin.

Turvapaikanhakijoiden ja pakolaisten vastaanoton menot olivat vuonna 2010 Suomessa noin 100 miljoonaa euroa.

”Vaikka Suomi on maailman mitassa pieni maa ja väestöltään lilliputtikokoa, sen sosiaalinen ja hyvinvointia painottava ”kantokykyluokka” on paljon väestön määrää suurempi. Siksi kykymme ja tapamme auttaa ahtaalla olevia pitäisi olla huomattavasti nykyistä suuremmat ja kehittyneemmät”, Suoranta kirjoittaa.

Suoranta on huolestunut kasvavasta maahanmuuttovastaisesta populismista, joka vaatii otteiden koventamista, tehostettua rajavalvontaa, turvanhakijoiden pidättämistä ja laittomiksi leimattujen siirtolaisten karkottamista.

Viimeisen 30 vuoden aikana on Suorannan arvion mukaan luovuttu siirtolaisten suhteellisen avoimesta vastaanottamisesta ja heidän kotiuttamisestaan pysyvästi. Tilalle on tullut ulossulkeva politiikka, jonka tarkoituksena on pitää etelästä tulevat turvananojat Euroopan rajojen ulkopuolella ja passittaa heidät sinne mahdollisimman nopeasti.


Mustavalkoinen puhetapa ärsyttää

Suoranta on kyllästynyt kaksinapaiseen ja mustavalkoiseen puhetapaan, jossa vastakkain asettuvat maahanmuuttokriitikot ja monikulttuurisuusintoilijat. Tällainen jatkuva puhe houkuttelee ”elämän käsittämiseen passiivissa, katselemaan muttei toimimaan”.

Puhumista Suoranta pitää toisinaan jopa ajanhukkana, etsikkoajan käyttämisenä lörpöttelyyn. Hän tähtää sen sijaan muutokseen, jolloin toiminnasta tulee ensisijaista puheeseen nähden.

Suomalaisen turvapaikkapolitiikan inhimillistymiseen Suoranta ei usko, mutta konkreettisia parannusehdotuksia hän silti esittää.

Ensimmäinen ehdotus on tarjota turvapaikanhakijoille tarvikkeita itseopiskeluun ja toimintaan. Se voi sisältää polkupyöriä ajamisen opetteluun tai suomen oppikirjoja kielen opiskeluun.

Suoranta haluaa tarjota vastaanottokeskusten asukkaille lisää Suomi-tietoa täällä selviämiseksi. Muita kehittämisehdotuksia ovat yhteisruokailu ja yhteisöviljely, konfliktinsieto- ja ratkaisutaitojen kehittäminen, toiveiden ja todellisuuden vastaavuuden parantaminen, yhteisön säännöistä sopiminen ja perheiden tarpeiden entistä parempi huomioon ottaminen.


Työntekijöiden koulutus puutteellista

Vastaanottokeskusten työntekijöiden koulutuksessa on Suorannan mukaan puutteita. Ohjaajat eivät tunne osallistavia työtapoja, joiden lähtökohtana on käsitys ihmisten yhdenvertaisuudesta.

Suomessa korostetaan ammatillisuutta ja asiantuntijuutta, jotka tuottavat pahimmillaan roolinaamioita, joiden taakse piiloutua. Vastaanottokeskuksista tulee siten epätoiminnan paikkoja, joissa kaapinovet ovat suljettuja ja ohjaajat toimivat järjestysmiehinä ja valvojina.

Tilalle Suoranta tarjoaa vaihtoehtoa, jossa asukkaat pitäisivät suurimmaksi osaksi itse huolta vastaanottokeskuksesta, sen sosiaalisista järjestyksistä ja uusien tulijoiden perehdyttämisestä.


Pispalan Hirvitalo näyttää esimerkkiä

Suoranta esittelee kirjassaan onnistuneita esimerkkejä paikoista, joista on vapaaehtoisvoimin luotu ”valtion byrokratisoituneesta asintuntijahallinnasta vapaita kansalaisyhteiskunnan alueita”.

Riacen kylässä Italian Calabriassa kurdipakolaiset ja paikalliset asukkaat elävät ja tekevät työtä rinta rinnan. Pakolaiset auttavat näin elvyttämään muuttotappiosta kärsinyttä kyläyhteisöä.

Alsiken luostarissa Ruotsissa turvapaikanhakijat osallistuvat arkitöihin viljelystä ruuanlaittoon ja siivouksesta remontteihin.

Tampereen Pispalan Hirvitalo on kansalais- ja kulttuuritoiminnan keskus, jossa tulijat voivat toimia ilman henkilöllisyyspapereita tai tutkintotodistuksia.

Kööpenhaminan Trampoliinitalo on tapaamispaikka turvapaikanhakijoille, paperittomille ja Tanskan kansalaisille.

Helsingin diakonissalaitoksen tiloissa toimi Global Clinic, jossa hoidetaan niitä paperittomia ihmisiä, joilla ei ole asiaa terveyskeskuksiin.

Helsingin Punavuoressa toimii turvapaikanhakijoita auttava ystävyysverkosto Punavuori Hospitality Club, jossa voi järjestää tapahtumia tai vaatekeräyksiä.

Juha Suoranta: Vastaanottokeskus. Into Kustannus 2011.

Teksti Heikki Laurinolli
Kuva Juha Suoranta