Keskustelua

Opetus on yliopiston perustehtävä tutkimuksen ohella. Yliopistoyhteisön suhtautumista pedagogiseen osaamiseen voidaan kuvata kahden ääripään kautta. Perinteisesti opetus on ollut alisteista tutkimukselle ja pedagogiikalla on ollut huono kaiku yliopistomaailmassa. Opetuksen kehittäminen on nähty hallinnon masinoimana kiusana tai kasvatustieteilijöiden yrityksenä nostaa statustaan. Kuten Pertti Alasuutari tämän hengen tiivisti: ”Yliopistopedagogiikka ei — ole tutkijantaitoihin rinnastettavissa oleva erillinen asiantuntijuuden alue, jolla erityisen päteväksi kouliutunut taitaja voisi korvata heikkoja näyttöjään tutkimuksen saralla.” (Aikalainen 12/2010.) Tutkijakoulutus uusintaa rakenteillaan tätä orientaatiota, kun sen opetussuunnitelma ja pedagogiikka on pidetty implisiittisenä.

Tämän vanhan ”paha pedagogiikka ” -puheen rinnalla on alkanut yhä selvemmin tulla esiin myönteinen orientaatio pedagogiseen osaamiseen. Yliopistopedagogisen osaamisen kehittäminen nähdään yhtenä akateemisen työn asiantuntijuusalueena, jonka puutteita ei tutkimusansioilla voi korvata. On hyvä erottaa substanssia koskevan sisältötiedon ja pedagogisen osaamisen välinen ero. Asiantuntijuus ei takaa sitä, että henkilö on hyvä auttamaan toisia omassa oppimisprosessissaan. Kansainvälisissä yhteyksissä yliopistopedagoginen kehittäminen ja tutkimus ei näyttäydy ensisijaisesti kasvatustieteen projektina, vaan monitieteisenä toimintakenttänä, jonka tehtävänä on tieteellisen koulutuksen kehittäminen ja tieteellisen osaamisen tasosta huolehtiminen.

Paha vs. hyvä pedagogiikka -dikotomiaa voidaan tarkastella paitsi yksilöiden myös akateemisten yhteisöjen ja akateemisen johtamisen suunnista. Akateeminen yhteisö, joka tunnistaa pedagogisen osaamisen alueen, osaa myös ottaa sen käyttöön: ratkoa pedagogisia haasteita taitavasti, kriittisesti ja erilaisia ratkaisumalleja kehitellen. Toisaalta pedagogiikalle hyvin penseä johtaja voi estää pedagogiikalle myönteisen toimintakulttuurin rakentumisen, ja yhteisössä oleva osaaminen jää näkymättömiin tai hyödyntämättä.

Pedagogisen osaamisen kannalta yliopisto voisi olla entistä kunnianhimoisempi. Meillä on osaavaa henkilökuntaa, joka opettaa vaativissa olosuhteissa vaativia asioita. Kuinka tämä osaaminen saadaan systematisoitua ja jaettua? Koulutusuudistuksen tilanteessa onkin kiinnostavaa nähdä, miten Tampereen yliopisto tulkitsee strategiaan kirjattuja pedagogisia linjauksia ja miten yksiköt löytävät omaleimaisen tavan satsata systemaattisesti ja pitkäjänteisesti pedagogiseen osaamiseen. Haasteena on löytää keinoja pedagogisen osaamisen tukemiseen eri tasoilla: yksittäisten opettajien sekä opetusta antavien yhteisöjen tasolla ja osana koulutustoiminnan johtamista.

Pedagogisessa osaamisessa on kyse akateemisen yhteisön kyvystä tunnistaa, suunnitella ja tukea keskeisiä akateemista asiantuntijuutta tuottavia oppimisprosesseja ja arvioida niitä. Avainkysymyksiä ovat: Mitä osaaminen on? Kenen kuuluu olla mukana neuvottelemassa siitä? Miten sitä arvioidaan? Millaisia työyhteisöjä akateemiset yhteisöt ovat ja miten niissä tartutaan myös haasteellisiin pedagogisiin kysymyksiin?

Pedagoginen koulutus ei ole itsetarkoitus, vaan yksi väline, jonka avulla yliopistoyhteisö huolehtii pedagogisen osaamisen kehittämisestä. Keinoja on muitakin, joista parhaat kiinnittyvät vahvasti opettajien, opetusyhteisöjen ja opetustyön johtamisen arjen käytäntöihin. Kuten kasvatustieteen yksikön johtaja Juha Suoranta on todennut, opettajien luonnollisen halun kehittyä työssään tulisi myös meritoida heitä.

Sanna Vehviläinen, Mari Käki, Johanna Annala, Marita Mäkinen

Kirjoittajat ovat yliopistopedagogiikan tutkijoita ja kouluttajia.