Sodan tunnelukot avautuvat

Arvostelut

Arvostelut

Sodan haavoittama lapsuus. Toim. Anne Kuorsalo ja Iris Saloranta. Ajatus Kirjat, Gummerus 2010.

”Miten minun on näin hyvin käynyt”, kertoo Tampereen yliopiston psykologian professori (emeritus) Markku Ojanen kysyneensä monesti mielessään Sodan haavoittama lapsuus -teoksessa.

Toisinkin olisi voinut käydä pojalle, joka syntyi kuukausi isänsä kaatumisen jälkeen Laihialla 1944. Tammelassa Ojanen joutui koulukiusatuksi, mutta pientilaa hän hoiti äitinsä kanssa 14-vuotiaasta saakka ja kuulaa hän työnsi pitkälle.

Media on ristinyt Ojasen onnellisuusprofessoriksi. Hän arvioi, että isättömyys ei yksin johda lasta vaikeuksiin, vaikka onkin riskitekijä. Tärkein lasta suojaava tekijä on huolehtiva aikuinen. Hänelle itselleen suojan tarjosi äiti.

Moni huolehtiva vanhempi ei selvinnyt sodasta tai tarvitsi unohdukseen Alkon lääkettä. Professori Aura Korppi-Tommola arvioi viime sotamme koskettaneen jopa kahta miljoonaa lasta.

Sotaorvoiksi jäi 55 000–80 000 lasta. Naisista 30 000 joutui sotaleskeksi. Kaatuneita kaipasi 100 000 vanhempaa. Yhteensä yli 400 000 Karjalan ja Lapin asukasta jätti kotiseutunsa.

Korppi-Tommolan mukaan kylmän sodan ulkopolitiikka ja itsesensuuri vaikuttivat siihen, että tiedeyhteisö vältteli pitkään tutkimasta siviiliväestön sotahistoriaa. Arkielämässä kipeästä aiheesta välteltiin puhumasta kodin ulkopuolella. Piti vain yrittää pärjätä.

Yli kolmekymmentä kirjoittajaa avaa tunnelukkojaan toimittaja Anne Kuorsalon sekä sosiaali- ja taidekasvattaja Iris Salorannan toimittamassa kokoelmassa Sodan haavoittama lapsuus.

Kodin menetys, evakkotaival pommituksineen, sotaorpous, sotalapseksi lähettäminen, partisaanien hyökkäykset sekä internoiduksi joutuminen juurtuivat syvälle lasten muistiin ja periytyivät jopa seuraavaan sukupolveen.

Mieleen syöpyivät muistikuvat evakkotieltä, jossa sodalta säästyneen tilan isäntä huutaa, että ”painukaa takaisin perkeleen ryssät”. Sisuuntuneen äidin piti jättää vastaamatta , että ”toivotaan että punanutut vielä lanaavat teidänkin pihan”.

Vuosikymmeniä vaietuista, piinaavista tunnoista kirjoittaminen helpottaa kokijaa kuin piirtäminen, musiikki tai toimintaterapia nykyajan evakkolapsia. Julkistamistilaisuudessa Ojanen piti oleellisena trauman tunnistamista, sen tunnustamista ja hyvästelyä niin, ettei uhriksi jäädä.

Itse koetut tarinat pitävät kipunoivan kokoelman koossa. Sen äärellä nousi mieleeni edesmennyt, kahdesti lapsena sotaa paennut evakkoisänikin. Kotialbumien mustavalkoiset kuvat ovat tosin enimmäkseen jäykkiä harmaita potretteja, parissa SA-kuvassa näkyy sentään liikettä.

Muistojaan kertovat nyt nekin, jotka joutuivat syksyllä 1944 piikkilankojen taakse Suomen hallituksen tahdosta, ei Neuvostoliiton. Saksalaisen isän ja suomalaisen äidin Suomessa asuneiden tai syntyneiden lasten muistelut ovat kokoelman suola.

Nyt sota haavoittaa lapsuutta Afganistanissa, Irakissa ja Somaliassa. Minna Lähteenmäen ja Merja Tiilikaisen kuvaama irakilaispojan pakomatka Suomeen vertautuu Karjalasta paenneiden kokemuksiin. Tv-reportaasi Kosovon pakolaisista saa tutkija Mari Maasillan äidin muistelemaan tyttärelleen omaa evakkotaivaltaan.

Teoksen toimittajapari pitää sotien tunneperintöä osana historiaamme. He hätkähdyttävät kysymällä, voiko sodan perintö olla yksi syy yleiseen väkivallan sietämiseemme. Toivottavasti tutkijat vastaavat kysyjille.

Esa Aallas