Romanisti ja fennofiili Erik Rankka on poissa

Suomen kielen ulkomaanlehtorit eivät ole koskaan voineet ylpeillä opiskelijamäärillä ja nopeasti valmistuneiden suurilla luvuilla. Kuitenkin yllättävän moni minunkin entisistä opiskelijoistani lähti jatko-opintojen ohdakkeiselle tielle ja professoreiksikin päätyneitä on joukossa jokunen. Unohtumattomimpia ovat silti olleet ”epätyypilliset” opiskelijat.

Kirjoitin viime talvena tässä lehdessä iäkkäästä norjalaismiehestä, entisestä keskitysleirivangista, jonka Suomen-rakkaus on säilynyt halki vuosikymmenten.

Tukholmasta muistan vanhan maanviljelijä-kalastajan, joka saapui luennoille kaukaa saaristosta. Hän oli matkustellut sotienjälkeisessä Suomessa ja tavannut maanviljelijän, jonka olikkeet muistuttivat kovasti hänen omiaan. Suomalaismiehellä oli vain yksi jalka; ruotsalaisvieras arvasi loput. Ystävystymisen esti se, että löytyi vain yksi yhteinen sana: timotei. Silloin tämä ruotsalainen sisupussi oli päättänyt, että vielä koittaa päivä, jolloin hän voi keskustella suomeksi. Se päivä koitti, mutta on sitten myös jo laskenut mailleen.

Uppsalassa luennoilleni tuli 1980-luvun alussa sivistynyt herrasmies, romanisti, joka kertoi juuri päässeensä eläkkeelle, ja nyt piti virvoittaa ruostunut suomi eloon ja oppia kaikkea mahdollista Suomen kirjallisuudesta ja kulttuurista. Tulija oli dosentti Erik Rankka, joka kävikin sitten kaikki suomen kielen kurssit.

Miehen tie

Rankka oli syntynyt Turussa vuonna 1914 suomenruotsalaisen oppikoulunopettajan ja ruotsalaisen sairaanhoitajan poikana. Isä kuoli vuonna 1919 ja äiti muutti lasten kanssa Ruotsiin. Yhteys Suomessa asuviin sukulaisiin säilyi ja puolisokin löytyi Ratulan kartanosta Artjärveltä. Ella Rotkirch oli saanut Helsingin Nylands nationissa tehtäväkseen opastaa nuorta riikinruotsalaista stipendiaattia, ja Erikin kertoman mukaan he syventyivät tehtävään niin perusteellisesti, että neljän kuukauden kuluttua he olivat naimisissa ja muuttivat Uppsalaan.

Erik väitteli vuonna 1955 tekstikriittisellä tutkimuksella 1100-lukulaisesta ranskan kielestä. Toimittuaan ensin oppikoulunopettajana hän sai yliopistonlehtoraatin ja keskittyi erityisesti fonetiikan opetukseen. Hän oli yksi Kurs i franskt uttal -kirjan tekijöistä. Teoksesta tuli ahkerasti käytetty klassikko.

Eläkeikä oli Erikille suomen kielen renessanssin aikaa. Suomeen muutettuanikin sain usein soittoja ja kirjeitä, joissa Erik pyysi itselleen työtä. Hän halusi kääntää kiinnostavia tekstejä suomesta ruotsiin ja oli varsin tarkkakorvainen kääntäjä loppuun asti. Viimeiseksi käännökseksi jäi Risto Alapuron artikkeli Vanha ja uusi Eurooppa teoksesta Suomen älymystö Venäjän varjossa. Vanhojen romanistiystävien Tauno Nurmelan ja Maija Lehtosen esseet olivat myös mieluisaa ruotsinnettavaa. Aaro Hellaakosken ja Juha Mannerkorven salamyhkäiset sanat panivat aivonystyrät koville, mutta kun kielisolmut aukesivat, tuloksena oli ilo ja tyydytyksen tunne.

Kielirakkaus

Erik oli tulisielu suomenkielisen senioriyliopistoryhmän perustamisessa. Oli unohtumaton kokemus käydä vuonna 2005 Uppsalassa luennoimassa tälle pienelle, motivoituneelle joukolle. Kun luento päättyi, Erik laski kynänsä pöydälle ja sanoi: ”Tämä on kuin ennen vanhaan… ” Silmämme kyyneltyivät.

Kun kävin Erikin luona vanhainkodissa, oli koskettavaa nähdä sanakirjojen pinot pöydällä ja suomenkielistä kirjallisuutta hyllyssä. Ajattelin, että lopuksi tulee esiin alku. Kyllä Erik oli saksan ja ranskan kieltäkin rakastanut, mutta suomi oli elänyt jossain sisäkerroksissa omaa syvää elämäänsä. Kun käänsin Erikin nuoruusmuistoja suomeksi, mieleeni jäi maininta, kuinka nuori, voittopuolisesti ruotsinkielinen Ella oli vakuuttanut sulhaselleen, että suomeksi voi sanoa jotain sellaista, mitä millään muulla kielellä ei voi sanoa. Kieli-ihmiset hymähtävät tällaiselle, mutta tunneihmisille tämä on ehdoton totuus ja rinnastuu siihen, mitä polyglotti Robert Austerlitz vastasi, kun kyseltiin, kuinka monta kieltä hän oikein puhuu: ”Puhun vain kukkien ja rakkauden kieltä.”

Ella Rankka toimi vuosikymmenet Uppsalan yliopiston kirjaston Carolina Redivivan kirjastonhoitajana, ja kerran kokosimme kahteen naiseen suomalaisia naiskirjailijoitta esittelevän näyttelyn Carolinan aulaan. Nyt Ella istuu yksin vanhainkodin keinutuolissa, katse harhailee jossakin kaukana ja hän kehottaa vierailijaa: ”Puhu minulle suomea!”

Tällaisten kokemusten jälkeen minua on jäänyt askarruttamaan kaksi asiaa. Miten paljon nyky-yliopistot menettävätkään, kun ne eivät juuri suo sijaa Erikin kaltaisille opiskelijoille. Luentojen taso nousi monta pykälää hänen antamiensa keskusteluvirikkeiden johdosta. Toinen mielipahani aihe on, miten paljon nyky-Suomi menettää kompleksisten Ruotsi-asenteidensa vuoksi, kun se ei näe eikä tiedä, millaista Suomen-rakkautta lahden toisella puolen on olemassa.

Maijaliisa Mattila

Kirjoittaja on entinen suomen kielen pohjoismainen lehtori.

•