Yliopisto tyly tohtoreille

tohtorit

Hyvä koulutus ei enää takaa vakituista työpaikkaa

Työnsaanti yliopistolta on yhä vaikeampaa varsinkin tohtoreille. Vakituisia paikkoja löytyy yhä vähemmän, ja osa-aikaiset pestit lyhenevät. Moni pohtii touhun mielekkyyttä.

Mitä paremmin koulutettu, sen helpommin saa työtä. Tämä ei päde enää ainakaan yliopistolla.

Ikääntymisen tuoma kokemuskaan ei välttämättä auta, sillä nuorilla saattaa olla varsinkin tietotekniikkaan tai kansainvälistymiseen liittyvää pääomaa enemmän kuin vanhemmilla tutkijoilla.

– Ongelmallisinta on väitelleillä, joiden on koko ajan kehiteltävä itselleen uutta työtä, yliopistonlehtori Kirsti Lempiäinen Lapin yliopistosta sanoo.

Tutkija on jatkuvassa välitilassa: viimeistellessään vanhaa hänen on haettava rahoitusta jo uuteen, löydettävä sijaisuus tai metsästettävä vakituista pestiä. Pelko töiden loppumisesta koskee sekä miehiä että naisia.

– Vaikka ihminen olisi julkaissut ja saavuttanut mitä, se ei takaa asemaa, saati taloudellista toimeentuloa.

Lempiäinen haastatteli yhteensä kahtatoista mies- ja naistohtoria yliopistossa työskentelystä. Kaikki tulevat Tampereen yliopistosta. Mukana on työsuhteessa olevia sekä sieltä lähteneitä, omasta halustaan tai palkkatyön puutteesta. Artikkeli aiheesta ilmestyy lokakuussa Vastapainon julkaisemassa kirjassa Eriarvoisuuden rakenteet.

– Vaikka jokainen haastateltu tapaus on omanlaisensa, ne kertovat myös jotain yleistä tämän päivän yliopistosta.


Byrokratia syö ihmisen

Ennen tutkittiin ja julkaistiin, koska asia oli itselle tai yhteiskunnalle tärkeä. Nyt puhutaan tuotteista ja lasketaan suorituksia, sillä yliopistot saavat sitä kautta osan rahoituksestaan.

Hallinnolliset tehtävät ovat siirtyneet kaikkien kontolle, mitä haastateltavat pitävät huonona asiana. Tehtävät koetaan vaikeiksi ja aikaa vieviksi.

– Hallintoa tulisi hoitaa ihmiset, jotka ovat siihen vihkiytyneet. Se vapauttaisi voimavaroja tutkimukselle ja opetukselle, Lempiäinen sanoo.

Myös vaatimus kansainvälistymisestä ei ole haastateltavien mielestä ongelmaton, sillä se suosii erityisesti lapsettomia.

– Hankalinta se näyttää olevan perheellisille naisille, sillä aviomiehet eivät ryhdy koti-isiksi yhtä helposti kuin vaimot kotiäideiksi.

Kukaan haastateltavista ei kokenut ikääntymistä eduksi uralla etenemisessä, mutta naiset saattoivat nähdä sen itselleen erityisenä haittana.

– Nuorena nainen mielletään kiinnostavana ja lupaavana tutkijanalkuna, kun taas vanhempana nainen tulee kohdelluksi usein vain vanhana.


Vähemmällä sitoutumisella

Osa haastateltavista oli lähtenyt yliopiston ulkopuolelle ja löytänyt sieltä paikkansa. Kokemusta tosin oli myös siitä, että tohtoria pidettiin etsittyyn paikkaan ylikoulutettuna.

– Kaikki pomot eivät ole valmiita ottamaan alaisekseen itseään paremmin koulutettua, Lempiäinen sanoo.

Haastateltavissa oli kyynistyneitä ja turhautuneita.

– Työtä tehdään aikaisempaa välineellisemmin, hän sanoo.

Onko se huono asia?

– Hyvä kysymys. Sellainen maaninen työnteko ja itsensä likoon laittaminen, jota yliopistolla välillä näkee, on tuskin mikään tavoiteltava tila. Muutakin elämää on syytä olla. Tässä mielessä tilanteesta voi syntyä jotain hyvää.

Lempiäinen uskoo, että suurin häviäjä tulee olemaan yliopisto itse.

– Jos yliopisto antaa hyvin koulutetut, verkostoituneet ja omaperäiset tutkijansa muualle, paljon katoaa myös osaamista ja luovuutta. Nyt tunnutaan ajateltavan, että ihan sama, uutta verta tulee tilalle. Kyynisesti ajatellen näin tietysti tapahtuukin.

Eriarvoisuuden rakenteet. Haurastuvat työmarkkinat Suomessa. Toim. Kirsti Lempiäinen ja Tiina Silvasti. Vastapaino 2014.

Teksti Marianna Laiho
Kuvat Jonne Renvall

 

– En ole koskaan ollut niin onnellinen kuin parina viime vuonna, sanoo Ville Lähde, joka löysi paikkansa tietokirjailijana yliopiston ulkopuolelta.

– En ole koskaan ollut niin onnellinen kuin parina viime vuonna, sanoo Ville Lähde, joka löysi paikkansa tietokirjailijana yliopiston ulkopuolelta.

Oma paikka löytyi, vaikka raha on tiukalla

Tietokirjailija Ville Lähde pelasi korttinsa väärin – tai ainakin hän luuli niin pari vuotta sitten. Hänestä ei tullut tutkijaa yliopistolle, vaikka oli tarkoitus.

Väitöskirjaansa Rousseaun ”luonnon” retoriikasta hän teki filosofian oppiaineeseen apurahoilla.

– En ollut huolissani väitöksen jälkeisestä tutkijaurastani enkä ymmärtänyt pedata paikkaa ”oikeilla” valinnoilla, hän sanoo.

Väitöskirjan rinnalla hän teki yhteiskunnallista vapaaehtoistyötä ja osallistui ympäristökysymyksistä käytyihin keskusteluihin.

Tohtori hänestä tuli vuonna 2008.

Jatkaakseen tutkijana hän haki sijaisuuksia, apurahoja ja Akatemian tutkijapaikkaa. Mikään ei napannut. Lähde oli yllättynyt ja pettynyt.

Reilun vuoden hän eli työttömänä ansiosidonnaisella. Hetken aikaa tuli palkkaa niin & näin -lehden päätoimittajuudesta Koneen säätiön tuella.

Häntä kiinnostivat yhteiskuntafilosofia ja ympäristökysymykset, joista hän päätti kirjoittaa joka tapauksessa. Lähde haki apurahaa tietokirjaa varten. Hän sai rahoitusta melkein kahdeksi vuodeksi, ja seuraavakin kirja sai vuoden rahoituksen.

Hänestä tuli tietokirjailija.


Suomeksi Suomessa

Miksi yliopistoura ei käynnistynyt? Näin jälkikäteen Lähde arvelee kahta syytä, joista ensimmäisestä hän syyttää osaksi itseään.

– En halunnut jatkaa väitöskirjani filosofian historiaan liittyvästä aiheesta, vaan tutkia ympäristöasioita. Uskoin, että näyttöni aiheesta riittäisivät, vaikka ne tulivatkin etupäässä yliopistomaailman ulkopuolelta, hän sanoo.

Toiseksi: Ympäristökysymys ei ollut muotiaihe filosofiassa tuolloin. Kaiken lisäksi hän kirjoitti suomeksi eikä kansainvälistynyt.

– Halusin ja haluan yhä osallistua ja vaikuttaa yhteiskunnalliseen keskusteluun suomeksi Suomessa.


Niukkuudella eteenpäin

Viime vuonna häneltä ilmestyi huomiota saanut kirja Niukkuuden maailmassa (n&n 2013). Toinen kirja on tekeillä.

– En ole koskaan ollut niin onnellinen kuin parina viime vuonna, Lempäälään muuttanut Lähde sanoo. Hän uskoo olevansa omalla paikallaan yhteiskunnassa, vaikka rahanhaku onkin entistä ankarampaa.

– Koen olevani lähempänä tietokirjoittajaa kuin tiedekirjoittajaa, sillä tietokirjailijalle sallitaan vapaampi ilmaisu. On myös helpottavaa, ettei tarvitse osallistua yliopiston muutosahdistukseen tai puida epäoikeudenmukaisia virkanimityksiä.

Hassua kyllä tiedekirjoittajana Lähde on päässyt luennoimaan yliopistoihin erilaisiin tilaisuuksiin ympäristöaiheesta enemmän kuin koskaan.

Olet pitkälle koulutettu, mutta se ei näy taloudellisesti. Eikö se turhauta?

– Sanotaan niin, että teen osin tahtomattani kuten opetan. Pienituloiset kuluttavat luonnonvaroja vähiten.

 

Väitöksen jälkeen tulee eteen umpihanki

Liisa (40) kokee roikkuneessa löysässä hirressä vuosia, siitä asti, kun hän väitteli nelisen vuotta sitten. Tilanteen herkkyyttä kuvastanee se, että hän ei halua antaa haastattelua omalla nimellään.

Määräaikaisia työsuhteita hänellä on ollut useita, työttömyyttäkin reilun vuoden.

– Määräaikaisuudet ovat lyhentyneet mitä lähemmäksi tätä päivää tullaan, hän sanoo.

Viime vuosina hän on hakenut lukuisia työpaikkoja myös yliopiston ulkopuolelta, mutta ei ole päässyt edes haastatteluun.

– Olen ollut yliopistolla liian kauan, koko aikuisikäni. Työnantajat katsovat, ettei minulla ole työelämästä muunlaista kokemusta kuin tutkijana työskentely.

Taloudellisesti Liisa tulee toimeen jotenkuten. Raskainta tilanne on henkisesti.


Hyvät esimiehet

Liisa ei syytä tilanteestaan ketään yksittäistä ihmistä, varsinkaan esimiehiään. He ovat yrittäneet vilpittömästi auttaa ja kannustaa.

– Organisaatio on luotu sellaiseksi, ettei sille voi yksittäiset ihmiset mitään. Se pyörii väitöstutkijan näkökulmasta omalakisesti onnen ja sattuman varassa.

Annetaan ymmärtää, että kunhan väittelet, tutkijan paikka aukeaa. Väitöksen jälkeen monille tulee eteen kuitenkin umpihanki.

– Yliopisto ei ole entisenlainen valtion laitos, jossa tutkittiin tärkeitä asioita ja tehtiin julkaisuja. Mutta se ei ole myöskään oikea yritys, jossa työntekijät voivat liittoutua, vaatia ja ajaa yhteistä asiaansa.

Liisa muistuttaa, että oikeassa yrityksessä esimiehellä on sentään mahdollisuus aidosti auttaa työntekijää tai vaihtoehtoisesti antaa potkut, jos työtä ei ole. Työntekijä pääsee ajoissa etsimään itselleen muualta töitä.

Pahinta Liisan mielestä on ihmisten kierrättäminen. Tutkijoista otetaan irti siivu silloin, toinen tällöin ja laitetaan jonoon ”odottelemaan”.


Yhdensortin semiyritys

– Aikaa myöten ihmiset sopeutuvat, turhautuvat ja valuvat hiljaa muualle, työttömiksi tai töihin yliopiston ulkopuolelle, Liisa sanoo.

Jos voisit muuttaa organisaatiossa jotain, mitä se olisi?

– Mikäli yliopiston on toimittava kuin liikelaitos, sitten sen pitää toimia kuin yritys. Yksiköissä tulisi olla tietty määrä vakituisia tutkijoita ja hallittu määrä osa-aikaisia. Kun paikat ovat täynnä, muut ymmärtävät lähteä yliopistolta ajoissa pois.

– Varsinkaan nuorille ei saisi nykyiseen tapaan uskotella, että kun tarpeeksi jaksaa hakea paikkoja ja apurahoja, jotain aukeaa. Toki näin voi käydä, mutta vain joillekin. Jos haluaa vieläpä perhettä, tulevaisuuden suunnitelmat saattavat mennä pieleen jo taloudellisista syistä.

Tekstit Marianna Laiho