Järki vastaan järki

Heikki Mäki-Kulmala

Heikki Mäki-Kulmala

Professori Harisalon kirjoituksissa (Aikalainen 16/2013 ja 1/2014) minua ihmetyttää hänen yksiniittinen suhtautumisensa järkeen. Ikään kuin järkikulta olisi luotettava ja lahjomaton metrinmitta taikka vatupassi, johon voimme turvautua heti, kun silmämääräiset arviot alkavat heittää. Eikö maailma nyt kuitenkin ole sellainen, jossa yksien järki sanoo yhtä ja toisien toista – jopa niin, että joidenkin korkein viisaus saattaa joillekin toisille olla kaikkein suurinta hulluutta. Vaikka sitten jokin Ylijärki, Totuus tai Jumala olisikin olemassa, se vaatii kuitenkin inhimilliset tulkkinsa tänne maan päälle.

Georg Henrik von Wright nosti inhimillisestä järjestä puhuessaan esiin sen kaksi eri aspektia tai ”särmää”, joita hän luonnehti englannin kielen sanoilla rational ja reasonable. Niitä voidaan käyttää synonyymeina, mutta sellaisia ei niiden tarvitse olla. Jokin laitteisto, organisaatio ja ajatuskulku voi olla rational, vaikka se ei olisikaan reasonable. Äärimmäisenä esimerkkinä voidaan mainita Auschwitzin kaltaiset kuolemantehtaat, jotka sisäisiltä järjestelyiltään olivat kammottavan rationaalisia mutta samalla järjellisyyden (reasonable -merkityksessä) äärimmäisiä vastakohtia. Tätä tärkeää erottelua en ole havainnut Randin missään tekevän.

Randin rationalismi on nimenomaisesti rationaalista itsekkyyttä, mikä tarkoittaa sitä, että jokaisen yksilön tulee itse tykönään oppia selkeästi näkemään omat todelliset etunsa ja sitten toimia niiden (ja vain niiden) mukaisesti. Näin tehdessään ihminen ei kuulemma voi myöskään loukata ketään toista (Harisalon Rand-sitaatti: ”ajattelemalla paremmin omaa etuaan ihmiset välttyisivät uhraamasta kanssaihmisiään sen edistämiseksi”). Rand nimittäin uskoo, etteivät ihmisten todelliset edut ja niiden mukaiset pyrkimykset voi koskaan olla ristiriidassa keskenään. Tätähän koettaa perustella vetoamalla itseltään Aristoteleelta peräisin oleviin logiikan peruslakeihin.

Mutta kuka sitten määrittelee ”todellisen edun”? Greenpeacen ja Sini Saarelan mukaan öljynporaus arktisilla alueilla ole kenenkään – ei edes venäläisten öljypohattojen – todellisten etujen mukaista. Kyseiset pohatat, presidentti Putin tai kansanedustaja Tossavainen katsovat tuon aktiviteetin hyödyttävän taas kaikkia, siinä luvussa myös Sini Saarelaa. Vaikka meidän on suhteellisen helppoa ratkaista, onko jokin seikka rational, niin järjellisyys sanan toisessa ja tärkeämmässä mielessä on usein aivan toinen juttu.

Ainoa mahdollisuutemme on dialogi, jolle Randin ahtaassa ajatusmaailmassa ei kuitenkaan ole tilaa: jokaisella kun hänen mukaansa on täysin luovuttamaton oikeus (oikeastaan velvollisuus) määritellä oma etunsa itse, vieläpä itse tykönään. Niinpä Randin romaanien positiiviset sankarit eivät neuvottele vaan julistavat – julistavat silloinkin, kun he näennäisesti keskustelevat. Silloin tällöin he vielä puhkeavat monien sivujen mittaisiin mahtipontisiin monologeihin. John Galt piti useiden kymmenien sivujen mittaisen puheensa radiossa – kukaan ei voinut häntä nähdä, vain kuuliaisesti kuunnella. Se tuo hakematta mieleen Fritz Langin ja hänen Tohtori Mabusen testamenttinsa. En usko Nelson Mandelan olleen tätä lajia.

P.S. Professori Harisalo näyttää olevan kovin huolestunut siitä, että Ayn Randia pidetään jonakin kummajaisena. Voin vakuuttaa, etten ainakaan minä ole tähän syyllistynyt. Minusta Rand on kiistämättä menestynyt, mutta keskinkertainen kirjailija ja kehnonpuoleinen filosofi. Hänen kaltaisiaan on keskuudessamme yhä leegio. Ontologiasta, tietoteoriasta ja etiikasta ovat tuhannet muut kirjoittaneet paljon paremmin. Rationaalisesti ajatellen Randin teksteihin ei siis kannattaisi kenenkään haaskata aikaansa – mutta järkevästi (reasonable) ajatellen: minkään inhimillisen ei pidä olla meille vierasta.