Suomen marsalkka ja ”J. Suomen marsalkka”

Jorma Merikoski

Jorma Merikoski

Eduskunnan valitsema uusi tasavallan presidentti Gustaf Mannerheim on juuri antanut juhlallisen vakuutuksensa. Jalkaa vihloo, käsien ihottuma on kiusallinen ja kivulias, marsalkka on vastikään huomannut olevansa epäasiallisesti pukeutunut, väsyttääkin. Kohta marsalkan sauva putoaa pahaenteisesti lattialle.

Tämä professori Juhani Suomen kirjan ”Mannerheim – Viimeinen kortti?” (Siltala, 2013) kuvateksti (s. 21) sopii kirjan motoksi. Mannerheimia on vuosikymmenien saatossa käsitelty laajasti monilla foorumeilla ja estradeilla. Tietääkseni hänestä on jo ehditty tehdä homo ja neekeri, ja seuraavaksi tuo motto varmaan synnyttää jossakin avantgarde-taiteilijassa luovan oivalluksen: ”Hei, marsalkan sauva on fallossymboli! Tehdään siitä niinku produktio!”

Tuumasta toimeen. Mitä huonommin sota sujuu sitä vimmaisemmin marsalkka hieroo sauvaansa toivoen, että hänelle kävisi kuten Aladinille tämän hieroessa taikalamppuaan. Ja kas, henki saapuukin, mutta – eihän tuo olekaan lampun henki! Se on Stalinin näköinen ja tullut suoraan marsalkan painajaisunista (s. 665). Hengen pelästyttämä marsalkka alkaa alituisesti pudotella sauvaa ja lopulta kadottaa sen. Yhdessä Gertrud d’Arcon kanssa hän etsii sitä pitkin Eurooppaa mutta ei löydä.

Professori Suomi ei näytä arvostavan Mannerheimia sotilaanakaan (s. 62): Mannerheim ei ollut kadetti (vaan erotettiin kadettikoulusta) eikä jääkäri, hän ei ollut opiskellut ulkomaisessa sotilasakatemiassa ja hänellä oli vähäinen kenttäkokemus. Hänellä ei ollut yleisesikuntaupseerin koulutusta, ja niinpä hän ei osannut delegoida tehtäviä. Mutta miten ihmeessä taidoiltaan kaikin puolin heppoinen Mannerheim on saavuttanut huikean arvovaltansa? Tukholman-lähettiläs G. A. Gripenberg vastaa (s. 258), että marsalkalla oli ”omalaatuinen kyky lumota ihmiset”, mutta Suomen mukaan tämäkään ei riittänyt, vaan tarvittiin (s. 258–259) ”taiteilijan kyky elää omaa rooliaan lähes täydellisyyteen asti”, jolloin täytyi mm. ”kiinnittää erityistä huomiota eleisiin ja liikkeisiin”. Kyllä kai nykyisin pyörii ties mitä ”imagonrakentamiskursseja”, joissa tällaisia taitoja opetetaan. Suurmiehiä … hups … ”suurhenkilöitä” on siis luvassa tulevaisuudessakin.

En ole pätevä arvioimaan, ovatko Suomen marsalkka ja ”J. Suomen marsalkka” sama henkilö, mutta kirjan laaja lähdeaineisto vakuuttaa siitä, että heissä on ainakin yhteisiä piirteitä.

Suomi kertoo (s. 11) katsoneensa 7-vuotiaana Mannerheimin hautajaiskulkuetta. Minäkin katsoin 8-vuotiaana. Muistan hyvin noina aikoina vallinneen sodanpelon. Toivoin, että Helsingin olympiakisat ehdittäisiin pitää ennen sotaa. Ne pidettiin, eikä sotaa tullutkaan.

Kirjoittaja on matematiikan emeritusprofessori.