Huomautuksia Ayn Randin filosofiaan

Heikki Mäki-Kulmala

Heikki Mäki-Kulmala

1.

Jos Ayn Randin filosofia olisi vain sitä, millaiseksi professori Risto Harisalo sen kuvailee (Aikalainen 16/2013), niin tuskinpa hän olisi nostattanut minkäänlaista kohua missään. Kuka kumma nyt tuntisi nostetta niskavilloissaan, jos Rand olisi vain toivonut, että jokainen ihminen ajattelisi ”rationaalisesti, johdonmukaisesti ja kurinalaisesti, koska vain siten hän voi suojella itseään tunteittensa kuohuilta, katteettomilta tulkinnoilta, vääriltä yleistyksiltä ja vaistonvaraisilta peloilta ja uhilta” – tai että meidän pitäisi oppia ”hallitsemaan hetkellisten mieltymysten houkutusta, tunteiden oikkuja ja alitajunnan vahvoja voimia”.

En usko Randin isommin kiihdyttäneen mieliä vielä silläkään, että hän kertoo edustavansa egoismin tai itsekkyyden etiikkaa ja on antanut yhdelle esseekokoelmalleenkin nimen The Virtue of Selfishness. Ei tämä yhteiskuntafilosofian piirissä nyt kovin uutta ja mullistavaa ole. Niin Aristoteles, Tuomas Akvinolainen, Spinoza kuin myös Rousseau – vain muutamia mainitakseni – lähtivät siitä, että jokainen elävä olento ”rakastaa itseään”, haluaa kasvaa ja elää. Tosin mainitut ajattelijat sanoivat myös yhtä ja toista muuta.

Randin itsekkyyden filosofiassa täytyy olla jotain uutta ja erilaista, joka on jakanut voimakkaasti mieliä. Mutta mitä? Pääteoksensa Atlas Shrugged kenties tärkeimmässä jaksossa (John Galtin puhe) Rand antaa puhetorvensa julistaa:

”Egoisti sanan absoluuttisessa mielessä ei ole ihminen, joka uhraa toiset omille eduilleen. Hän on kaikkien niiden pyyteiden yläpuolella, jotka houkuttaisivat häntä käyttämään toisia ihmisiä hyväkseen. Hän ei käytä ketään välikappaleenaan. Hän ei ole primaarissa mielessä edes missään tekemisissä heidän kanssaan. Tarkoitusperiensä, motiiviensa, ajattelunsa, halujensa tai toimintatarmonsa lähteiden suhteen hän on kaikista muista ihmisistä riippumaton. Hän ei ole olemassa ketään toista ihmistä varten – eikä hän pyydä ketään toista ihmistä olemaan häntä varten. Vain tällä tapaa voi muodostua veljeys ja keskinäinen kunnioitus ihmisten välille.”

Jos tutkailemme lainauksen kolmea ensimmäistä virkettä, niin Randin egoisti vaikuttaa vielä vallan sympaattiselta tyypiltä, jonka vaakunakilpeen sopisivat mainiosti itsensä Goethen siivekkäät sanat leben und leben lassen. Mutta lainauksen loppupää onkin sitten toinen juttu ja herättää heti kysymyksen: voiko kukaan ihminen koskaan olla noin täydellisen itseriittoinen (autarktinen) – ja onko tuollainen olotila mitenkään toivottava. Ainakin Aristoteles, jota Rand itse pitää kaikista filosofeista viisaimpana, kielsi tuollaisen mahdollisuuden jyrkästi. Hänelle ihminen saattoi olla ihminen vain yhteisön jäsenenä ja vain yhteisöt saattoivat olla autaktisia.

Lainaus toki osoittaa, ettei Rand kiellä yhteisöä tai yhteisöllisyyttä, mutta hän asettaa sille samalla erittäin ankaran ehdon: Aito yhteisö saattoi muodostua vain tuollaisten täysin itseriittoisten ihmisten keskuuteen. Siinä ainoa sosiaalinen side oli tasa-arvoinen vaihtosuhde – eli antaessasi toiselle jotakin dollarin arvosta sinun tuli aina saada täsmälleen samanarvoinen vastine. Joka ei tällaista sääntöä kyennyt noudattamaan, hän oli mätäpaise, joka tuli poistaa yhteisöstä.

Tässä suhteessa Randin ajattelu poikkeaa jyrkästi esimerkiksi siitä, mitä Adam Smith (sic!) esittää toisessa pääteoksessaan Moraalitunteiden teoria. Tämä viisas skotti oli nimittäin sitä mieltä, ettei ”paatuneinkaan egoisti” voi olla tuntematta sympatiaa, ei elää niin, ettei olisi mitenkään mukana kanssaihmistensä suruissa ja iloissa tai toiveissa ja peloissa. Tämä täysin riippumatta siitä, antavatko tai kykenevätkö nuo kanssaihmiset antamaan ”dollaria dollarista”. Smithin mielestä sympatia on se tunne (moral sentiment), jonka varaan moraali ja kaikki sivilisoitunut elämänmeno perustuivat.

Randin filosofian keskeinen erikoisuus ja omaleimainen piirre on, että hän kiistää tai täsmällisemmin sanottuna tuomitsee Smithin tarkoittaman valikoimattoman sympatian. Sille ei saa antaa mitään valtaa. Rand tuomitsee sen jo siksi, että moraalin tuli perustua järkeen, ei tunteisiin. Järki tarkoitti taas laskelmointia, jonka ainoana silmämääränä oli oman edun maksimointi.

Sanomassani ei ole minun mitään erityistä pahantahtoisuutta tai liioittelua, olkiukon rakentelua. Randin ajatus on tällä kohtaa täysin yksiselitteinen: Jos varustamme valikoimattoman sympatian positiivisella etumerkillä (eli jos pidämme arvossa sitä, että joku voi antaa ”dollarin” jollekin, jolta ei saa samanarvoista vastinetta) niin silloin me painostamme toinen toisiamme uhrautumaan. Uhrautuessaan ihminen taas vesittää ”rationaalisen itsekkyyden” ylimmän periaatteen ja suistaa samalla oman ja koko yhteiskunnan moraalin kaltevalle pinnalle.

Jos tämä elementti poistettaisiin Ayn Randin opeista, kyseessä olisi jokin toisenlainen filosofia ja filosofi. Kun professori Harisalo kertoi nyt Randin varoitelleen ihmisiä ”tunteittensa kuohuista”, niin hän olisi voinut samalla hieman tarkentaa ja sanoa, että tässä ajattelijan tähtäimen ristikossa oli myös (tai paremminkin: nimenomaisesti) sympatia.

Jo tähän mennessä sanotus perusteella voin pitää ainakin ymmärrettävänä, että Randin ajattelu tuntuu monista varsin vastenmieliseltä. En osaa sanoa, olenko Adam Smithin (Francis Hutchesonin, David Humen, Edward Westermackin tai A.J.Ayerin) tavoin emotivistisen etiikan kannattaja. Mutta mieluummin elän maailmassa, missä ihmiset seuraavat enemmän sydämensä yksinkertaista ääntä kuin koettavat soveltaa elämäänsä jotain puolivillaisia viisasteluja, joista Randin filosofia on yksi esimerkki. Hitlerin rotuteoria voisi olla toinen ja stalinismin luokkataisteluoppi kolmas – ne kaikki uskottelevat kannattajilleen pitävänsä sisällään jonkin sellaisen uuden viisauden, mihin tavalliset tallaajat eivät vielä ole yksinkertaisuudessaan havahtuneet. Se sai ja saa kyseisiin oppeihin hurahtaneet tuntemaan omalaatuista ylemmyyttä tavallisia ihmisiä ja heidän kovin tavallisia moraalikäsityksiään kohtaan. Kaikkein surullisimmassa tapauksessa nämä opit saavat heidät ryhtymään tekoihin, joita tiesivät tavallisten ihmisten (vain perin tavallista sydäntään kuuntelevien ihmisten) kauhistelevan.

2.

Rand on koettanut romaaneissaan (erityisesti Fountainhead ja Atlas Shrugged) hahmotella tuon itseriittoisen sankarin muotokuvaa. Eniten teelmä muistuttaa vanhojen sarjakuvien Teräsmiestä, ja saman aikakauden ja kulttuurin tuotoksia ne ovatkin. Atlas Shrugged -teoksen sankari John Galt suunnittelee ja rakentaa vallankumouksellisen energialähteen yksin ja kuvainnollisesti paljain käsin, vaikka se on suurin piirtein yhtä huima läpimurto kuin ensimmäinen atomipommi. Saman kirjan toinen sankari taas kehittelee terästä lujemman, mutta huomattavasti kevyemmän metalliseoksen ihan yksin – ja päälle päätteeksi hän rakentaa vielä kokonaisia teollisuuskomplekseja valmistamaan tuota ihmeellistä substanssia.

Mitään tuotantotiimiä tai avustajajoukkoa ei näillä titaaneilla tietenkään ollut – eikä voinutkaan olla, koska se olisi kyseenalaistanut heidän itseriittoisuutensa. Fountainheadin päähenkilö, arkkitehti Howard Roark, taas suunnittelee jättiläiskokoisen pilvenpiirtäjän pienimpiä piirteitä myöten ihan itse. Ja kun se oli lähes valmis, hän vielä räjäyttää sen, koska hänen suunnitelmaansa oli peukaloitu. Seuranneessa oikeudenkäynnissä Roark puhuu itsensä vapaaksi osoittamalla, että uusi pilvenpiirtäjä oli yksin hänen luomuksensa, johon vain hänellä oli täydet oikeudet. Mistään korvauksista esimerkiksi tuhoutuneista materiaaleista ei voinut tietenkään olla edes puhetta, vaikka niitä olisi ollut melkoinen läjä.

Fountainheadissa Rand antaa päähenkilölleen luvan myös raiskata ja kuvaa tapauksen päälle päätteeksi ihailevaan sävyyn, onhan siinä tekijänä itse Howard Roark. Kohtaus on aiheuttanut jonkin verran kulmien kurtistelua myös muutamien Randin opetuslasten piirissä. Standardiselityksenä on kaupattu sitä, että kirjailijan tarkoitus oli kuvata sankarin peräänantamatonta määrätietoisuutta ja että raiskattukin ”halusi sisimmässään” kaiken tapahtuvan.

Itseriittoiset hahmot (vaikkakaan eivät raiskaajat) vetoavat varmasti monen nykyihmisen mieleen, elämmehän me ahdistavassa kulttuurissa, kuten Sigmund Freud aikanaan totesi. Ahdistusta aiheuttavat juuri ne monet riippuvaisuuden ”hihnat ja remmit”, joilla me olemme toinen toisiimme sidotut, niin tuttuihin kuin tuiki tuntemattomiinkin. Ei ihme, että erityisesti pettymyksen hetkinä mieleemme kohoaa herkästi haavekuva voittamattomasta teräsmiehestä tai ”fountainheadista”, suihkulähteestä, joka purkaa vetensä vain omista sisuksistaan. Taiteellisesti yhden kaikkein vavahduttavimman kuvan tästä kaikesta on luonut Eino Leino runossaan Auringon hyvästijättö.

Itseriittoisuus on hankala asia retorisesti, sillä sen on helppo vaivihkaa samaistaa vapauteen ja itsenäisyyteen, esimerkiksi Immanuel Kantin tarkoittamaan älyllis-moraaliseen täysi-ikäisyyteen. Keitosta voi vielä sakeuttaa, kuten Rand tai Harisalo tekevätkin, joillakin perin epämääräisillä vihjauksilla ”kollektivismin” ja laumasieluisuuden vaaroihin. Mutta täydellisen autarktinen ihmishahmo on pelkkä virvatuli ja kangastus, jota tavoitellessamme sotkeudumme vain yhä toivottomammin niihin verkkoihin, joista yritimme vapautua. Tästä voivat monet Shakespearen draamat tarjota hätkähdyttävän iskevää ja ikituoretta havainto-opetusta.

3.

Ajattelin kirjoittaa tähän vielä luvun Randin tietoteoriasta, jonka omintakeinen terminologia tuo lähinnä mieleen skientologien jutut ”analyyttisesta mielestä”, ”aberraatioista” ja ”loisvirtapiireistä”. Tai vanhan Marxilais-Leniniläisen Filosofian Perusteiden (Moskova, ei painovuotta) mahtipontisen mutta onton retoriikan. Mutta olkoon. Lupaan kuitenkin palata asiaan jo melko läheisessä tulevaisuudessa tieteellisemmän ja perusteellisemman artikkelin kera. Nyt tyydyn lainaamaan tähän loppuun professori Harisalon ”lyhyestä oppimäärästä” vain yhden kappaleen, joka osuvasti ilmentää niin Randin kuin Harisalonkin filosofisen sivistyksen tasoa:

”Rand suhtautuu kriittisesti ajatukseen, jonka mukaan yhteiskuntapolitiikassa keskeisin ongelma on hyvinvoivien ja huono-osaisten välinen jännite. Hänen mukaansa tämä ajattelu on peräisin Immanuel Kantilta, joka vihasi hyveellisiä ja menestyviä ihmisiä. Se pilaa yhä edelleen ihmisten mieliä korostamalla inhimillisten saavutusten perustumista riistoon, alistamiseen ja köyhdyttämiseen. Randille tämä ajattelu on aikamme pahin vihollinen.”

P.S. Tuon omalaatuisen käsityksen tausta lienee seuraava: Bismarckin tiedetään lueskelleen pikkuisen Kantia ja puuskahtaneen siivet saaneet sanansa: ”Tuolla miehellä on suutarin sielu.” Kantin ajattelu kun sopi huonosti yhteen rautakanslerin rautaisen ja autoritäärisen politiikan kanssa.