Yhdistyminen kannattaa

Keskustelua

Lukuvuoden avajaispuheessaan rehtori Kaija Holli kiinnitti vakavan huomion suomalaisten yliopistojen kehitysnäkymiin Helsingin yliopiston ja Aalto-yliopiston vanavedessä. Vaarana on, että muut jäävät tai taantuvat maakuntayliopistoiksi, jotka eivät edes Euroopan mittakaavassa saa näkyvää ja vaikuttavaa asemaa. Miltä tässä suhteessa näyttää asianlaita nykyisin?

Maailmalla laaditaan yhä uusia ranking-listoja yliopistojen keskinäiseksi arvioimiseksi eikä niistä oikein mikään ole saavuttanut yleistä ja jakamatonta tunnustusta. Eritasoisten yliopistojen määrä on selvästi yli 10 000, joista pyritään näillä listoilla löytämään kunkin käyttämien kriteereiden perusteella noin 500 ”parasta” eli 5%:n joukko. Siihen pitäisi mahtua, jos aikoo yliopistomaailman kartalla olla. Halusimme tai emme opiskelijat, heidän vanhempansa, opettajat, tutkijat, poliitikot ja muut sidosryhmät maailmalla muodostavat käsityksensä tämän informaation perusteella yliopistoista ja niiden keskinäisestä arvostuksesta.

Näille erilaisille ranking-listoille onneksi mahtuu muutamia kotimaisia yliopistoja. Helsingin yliopisto löytyy yleensä ensimmäisenä noin 100:n paikkeilta, sen jälkeen Aalto-yliopisto sijoilta 200–300 ja sitten vaihtelevassa järjestyksessä sijoilta 300–500 Turun yliopisto, Tampereen yliopisto, Itä-Suomen yliopisto ja joskus myös Jyväskylän yliopisto tai Oulun yliopisto. Muita ei yleensä mukaan mahdu, koska näillä listoilla pieni ei ole kaunista. Mutta voidaan silti olla kohtuullisen tyytyväisiä, että pienestä maasta (alle 1 promille maailman väkiluvusta) joukossa on näinkin monta yliopistoa.

Tampereen yliopistojen kansainvälinen näkyvyys paranisi merkittävästi, jos jo pitkään puhuttu yhdistyminen toteutuisi. Lähes 20 vuotta sitten vuorineuvos Yrjö Pessi teki asiasta selvityksen, joka oli valitettavasti aika puutteellinen eikä johtanut tulokseen. Yhteistyötä tamperelaisten yliopistojen kesken on sen jälkeen yritetty lisätä laihoin tuloksin. Pelkona on ollut, mitä tapahtuu, jos antaa pirulle pikkusormen. Antti Kalliomäen ollessa opetusministerinä hän lupasi sanansaattajansa, silloisen ylijohtaja Markku Mattilan, välityksellä 5 miljoonaa euroa Tampereen yliopistojen yhdistymisen tukemiseen. Mutta ei kelvannut sekään. Taas on yhteistyöhankkeita selvityksen kohteena, toivottavasti vähän paremmalla onnistumisprosentilla.

Valtakunnan edellinen hallitus nosti Aalto-yliopiston aivan omaan suosituimmuusasemaan lupaamalla sille kaksinkertaisen valtionrahoituksen. Ratkaisu on melko poikkeuksellinen tasavaltaisessa demokratiassa varsinkin, kun sen perusteeksi osoittautuivat lähinnä suuret poliittiset odotukset, eivät opetukselliset tai tieteelliset ansiot. Helsingin yliopisto on ja pysyy Suomen johtavana yliopistona. Toisesta sijasta pitäisi pystyä kilpailemaan Tampereen, jos yliopistot pystyisivät kehittämään sellaisen fuusiomallin, joka jättää riittävää autonomiaa osapuolille, mutta muodostaa kuitenkin yhden yhteisen tilastoyksikön yliopistomaailmaan. Yhteinen kansleri olisi  hyvä, mutta ei riittävä yhdistävä orgaani. Hallinnon vireät jonglöörit pitäisi nyt panna asialle ennen kuin peli on menetetty.

Tamperelaisten yliopistojen yhdistymisellä muodostettaisiin opiskelija- ja tutkintomääriltään Suomen toiseksi suurin yliopisto, joka siis selvästi ylittäisi Aalto yliopiston luvut ja sijoittuisi noilla alussa kuvatuilla ranking-listoilla hyvään eurooppalaiseen sarjaan. Uuden yliopiston kansainvälinen näkyvyys ja asema olisi sen seurauksena turvattu, jolloin siitä muodostuisi toimialaltaan varsin monipuolinen ja kiinnostava yhteistyökumppani niin opetuksessa kuin tutkimuksessakin. Suomi ja Tampere tarvitsevat tätä.

Timo Lahti

Kanslianeuvos, Tampereen yliopiston hallintojohtaja 1983–2010