”Rupea nyt sitten matemaatikoksi”

Tieteen huipulla

Olli Lehto: Tieteen huipulla. Lars Ahlforsin elämä. Suomen Tiedeseura 2013.

Lars Ahlforsin kuoleman johdosta järjestettiin Harvardin yliopiston kirkossa joulukuussa 1996 muistotilaisuus. Sen keskeinen ohjelmanumero oli Larsin jälkeläisten esittämä kuvaus hänen elämästään. Esiintyjät kertoivat, että Larsin isä, Teknillisen korkeakoulun konerakennusopin professori Axel Ahlfors (1874–1961), oli toivonut pojastaan uransa jatkajaa. Mutta kun Lars ei pystynyt edes kiinnittämään ruuvia seinään, tuskastunut isä oli puuskahtanut: ”Rupea nyt sitten matemaatikoksi.” Vaikka oltiin kirkossa vainajan muistotilaisuudessa, tämä näytöksen kohta sai yleisön äänekkäästi nauramaan.

Kun Ernan isä kuuli tyttärensä uudesta poikaystävästä, hän kysyi mitä tämä tekee. ”Sitä en tiedä”, vastasi Erna, ”hän on matemaatikko.”

Näin riemastuttavaa luettavaa löytyy akateemikko Olli Lehdon kirjoittamasta Lars Ahlforsin (1907–1996) elämäkerrasta (s. 10, 33). Aluksi (s. 7) Lehto kysyy: ”Voiko korkeimpaan kansainväliseen huippuun kuuluva suomalainen tiedemies olla suurelle yleisölle tuntematon?” ja vastaa myöntävästi. Ahlfors on jäänyt unohduksiin, koska hän muutti varsin nuorena Suomesta Yhdysvaltoihin.

Ahlfors ”rupesi matemaatikoksi” jo nelivuotiaana (s. 19) sikäli, että hän osasi jo silloin suorittaa yksinkertaisia laskutoimituksia. Kuitenkin hän kiisti (s. 19) olleensa ihmelapsi, mutta (s. 19–20) ”samaan hengenvetoon hän kertoi nähneensä Harvardin yliopistossa monia ihmelapsia, jotka kunnianhimoiset vanhemmat olivat pilanneet, ja kiitti isäänsä tämän pidättyvyydestä”. Jo 21-vuotiaana Ahlfors teki ”huippututkimusta” todistamalla nk. Denjoyn hypoteesin.

Kaikki tietävät, mikä on Nobelin palkinto, mutta tuskinpa monikaan ei-matemaatikko tietää, että matematiikassa on vastaava (rahallisesti paljon vaatimattomampi) kunnianosoitus, Fieldsin mitali. Se annetaan nelivuosittain pidettävässä Kansainvälisen Matemaattisen Unionin (IMU) kongressissa. Kun mitali ensimmäisen kerran annettiin 1936, toinen kahdesta saajasta oli Ahlfors, joka vielä silloin asui Suomessa.

Ahlfors oli henkilönä poikkeuksellisen värikäs, ja hänen kantansa alkoholiin ja ”seksiin” tulee lukijalle selväksi (s. 109 ym.). Mutta tummiakin värejä löytyy: hän menetti äitinsä synnytyksessä (s. 17) ja pienen poikansa tapaturmassa (s. 67).

”Tehtäväni ei ole sotia vaan tutkia matematiikkaa”, oli ranskalaisen huippumatemaatikon André Weilin (1906–1998) elämänohje (s. 52, 61), jota myös Ahlfors alkoi noudattaa. Hänet oli kutsunnassa vapautettu palveluksesta (s. 26) mutta todettiin 1944 palvelukseen kelpaavaksi (s. 61), tosin ”B-miehenä”. Hänen onnistui kuitenkin poistua Suomesta. Weil joutui varsin hurjiin seikkailuihin ollessaan Ahlforsin vieraana 1939. Tämä reservinluutnantti pyrki Suomen kautta Yhdysvaltoihin, mutta ”talvisodan ensimmäisenä päivänä likinäköinen Weil melkein törmäsi Munkkiniemessä ilmatorjuntamiehiin” (s. 53), ja siitä ei hyvää seurannut.

Lehto on aiemmin kirjoittanut Rolf Nevanlinnan, Vilho, Yrjö ja Kalle Väisälän sekä Lorenz ja Ernst Lindelöfin elämäkerrat. Hän taustoittaa päähenkilöiden elämänvaiheita kiinnostavasti kulloisenkin ajan historiallisilla tapahtumilla ja kuvaa heidän tieteellisiä saavutuksiaan mahdollisimman ”selkokielisesti”. Kun lisäksi esitys on paikoitellen mukavan humoristista, tekee mieli sanoa ja sanonkin, että näiden kirjojen pitäisi kuulua jokaisen suomalaisen matematiikan tutkijan ja opettajan sekä matematiikkaa tosissaan opiskelevan yleissivistykseen.

Mutta (s. 7) Lehto ei kirjoittanut Ahlforsin elämäkertaa pelkästään tiedeyhteisöön kuuluville vaan kaikille tieteestä tai tieteenharjoittajista kiinnostuneille. Mielestäni sama sopii kuvaamaan myös muita yllä mainittuja elämäkertoja. Lukija voi sivuuttaa ne yksityiskohdat, joihin hänen matemaattinen koulutuksensa ei riitä. Näinkin hän saa hyviä vastauksia kysymykseen: ”Mitä huippumatemaatikko tekee?”.

Jorma Merikoski