Satakunta ok, Karjala parempi

Tiina Lankinen

Tiina Lankinen

Sukuni on kotoisin rajan takaisesta Karjalasta, ja mummoni koki kaksi rankkaa evakkomatkaa sotien aikana. Toinen niistä johti Länsi-Suomeen ja Satakuntaan taloon, jossa siirtolaisia ei otettu lämpimästi vastaan. Mummoni hankki pian perheineen uuden kotitilan Kymenlaaksosta läheltä nykyistä itärajaa ja eli siellä hyvän ja pitkän elämän, mutta satakuntalaisia kohtaan mummolleni jäi syviä epäluuloja evakkomatkan kokemusten takia.

Vein sitten aikanaan Satakunnasta kotoisin olevan poikaystäväni ensimmäistä kertaa näytille kotiin. Poikaystäväni sukujuuret huolettivat selvästi mummoani, vaikka mies muuten miellytti. Hän kyseli tarkkaan poikaystäväni vanhempien taustoja. Ja sieltä helpotus löytyi, kun selvisi, että miehen isän puolen suku oli myös kotoisin Karjalasta. Vierailun lopulla mummo istui sulhaskandidaattini viereen, laski käden polvelle ja sanoi hartaasti: ”Onneks sie et ole sentään kokonaan satakuntalainen.”

Kun tulin yksin opiskelijana Tampereelle, jotenkin oloa helpotti tieto, että en ollut ensimmäinen sukuani Pirkanmaalla. Mummoni oli evakkomatkallaan asunut täällä ja käynyt syöttämässä Tammerkosken sorsia (jotka mummon kertoman mukaan kävivät sodan aikana vähiin, koska ne joutuivat tamperelaisten keittopatoihin). Samoihin aikoihin sukumme pahasuisin nainen, Tilda-täti, ratsasti suomenhevostamman Tampereen läpi Ylöjärvelle. Liki satakiloinen Tilda miesten housuissa hajareisin suomipollen kyydissä oli näky, joka huomattiin.

Miten tietouden omista juurista voi säilyttää, vaikka muuttaa, muuttuu ja menee naimisiin satakuntalaisen kanssa? Tarinoiden muistaminen, kotiseudulla käyminen ja yhteydenpito sukulaisten kanssa ovat minulle tärkeitä asioita. Mie ja sie -kielikin on säilynyt, vaikka välillä mie kääntyy pitkäksi ”määäksi”.

Heimovihaa tai ennakkoluuloja en kaipaa, mutta ehkä heimotietoutta. Sitä, että alkaa vaistomaisesti hyräillä Kymenlaakson laulua, kun ajaa sillalla Kymijoen yli.

Kirjoittaja on Aikalaisen toimittaja.