Teknologinen imperatiivi

Heikki Mäki-Kulmala

1.

Siitä on jo kauan, kun akateemikko Georg Henrik von Wright (1916–2003) toi keskusteluun käsitteen ”teknologinen imperatiivi”. Nuoremmat eivät välttämättä ole moisesta kuulleetkaan ja vanhemmat ovat sen ehkä jo unohtaneet, joten kaivetaanpa juttu nyt esiin.

Aloitetaan tutkailemalla paria tutumpaa käsitettä – tarvetta ja toivetta – joita monet käyttävät miltei toistensa synonyymeina. Mutta von Wrightin mukaan niiden välille on ainakin alkuun piirrettävä selkeä rajaviiva. Tarpeet ovat jotakin, joita ei parane jättää tyydyttämättä, eivätkä ne liioin ole niin sanotusti makuasioita. Ihminen tarvitsee tietyn määrän ruokaa ja juomaa sekä suojaa kylmyyttä vastaan – ja diabeetikon tiedämme tarvitsevan säännölliset insuliinipistoksensa.

Toiveet ovat taas elämän ekstraa. Niinpä jokainen meistä toivoo ainakin joskus saavansa tyydyttää ravinnon tarpeensa ylellisyydellä höystettynä – vaikkapa joillain oudoilla merenelävillä, oikein käsitellyillä herkkutateilla, ruhtinaallisella pihvillä tai sitten perunoilla ja harvinaisuudeksi muuttuneella oikeaoppisella läskisoosilla, joilla Suomi kerran jälleenrakennettiin.  Mutta olisi pikkuisen koomista, jos joku vakavalla naamalla väittäisi tarvitsevansa esimerkiksi ostereita. Sitä vastoin mieltämme varmasti vihlaisisi, jos kuulisimme jonkun kertovan, kuinka hän lapsuudessaan toivoi saavansa päivittäin edes jotain syötävää.

2.

Rajaviiva toiveiden ja tarpeiden välillä on kuitenkin monelta kohdin muuttunut veteen piirretyksi – ja tämä on teknologisen imperatiivin aikaansaannosta. Ajatellaanpa vaikka kännyköitä, tietokoneita ja sähköpostia. Joskus kahdeksankymmentäluvun tienoilla ne alkoivat ilmestyä joidenkin ihmisten toiveitten listalle, mutta tuskin kukaan vielä hetkeen aikaan ajatteli niitä totisesti tarvitsevansa. Nyt tilanne on aivan toinen: aina vain useammat paikat (esimerkiksi yliopisto) ovat sellaisia, että ilman niitä ei yksinkertaisesti tule toimeen.

Teknologinen imperatiivi muovaa siis toiveistamme uusia tarpeita. Niitä voidaan, jos niin halutaan, pitää keinotekoisina. Mutta aikaa myöten nämä uudet tarpeet eivät ole juuri yhtään vähemmän pakottavia. Eikä kyse ole edes pelkistä imagoseikoista tai ”yhdenmukaisuuden paineesta”: kännykätön, sähköpostiton tai tietokoneeton ihminen on esimerkiksi täällä yliopistomaailmassa samaa kuin vasaraton timpuri tai pensselitön maalari rakennustyömaalla.

Teknologian kehitys on siis kaksijakoinen seikka: Hyvän haltijan tavoin se ensin toteuttaa toiveemme – tai ainakin lupaa. Mutta jo hetkistä myöhemmin sama hahmo esiintyykin armottomana käskijänä, jonka imperatiiveista ei juuri neuvotella. Tämän vuoksi onkin perin epäreilua moittia teknologiakriitikoita muka jonkinlaisesta kaksinaismoralismista, koska he ”kuitenkin ajavat autoa, omistavat kännykän, tietokoneen jne.” Oli kuitenkin aivan eri asia olla ilman kännykkää pari vuosikymmentä sitten kuin nyt – eikä minun varhaislapsuudessani yhdelläkään maalla asuneella sukulaisellani ollut omaa autoa. Kun he sitten kukin vuorollaan sen hankkivat, kysymys ei ollut niinkään mukavuuden halusta kuin pakosta, imperatiivista.

3.

Nykyoloissa jokainen täyttynyt toive on kuin katkaistu Hydran pää – sen tilalle kasvaa heti joukko uusia. Kun uusi älypuhelinmalli uusine ominaisuuksineen on ilmestynyt markkinoille, tiedämme vuorenvarmasti, että vielä sitäkin uudemman sukupolven laitteiden kehittely on jo pitkällä. Niissä on entistä paremmin ”pyritty vastaamaan ostajien vaatimuksiin”.

Olisi perin naivia kuvitella, että nämä ”ostajan vaatimukset” olisivat syntyneet mielessämme ihan itsestään. Päinvastoin, jatkuvasti kehittyvä teknologia muovaa toiveitamme ja mielikuviamme hyvästä elämästä. Vanhaa vitsiä muunnellen voisimme siis sanoa: nykyteknologia on keskittynyt täyttämään erityisesti ne toiveemme, joita meillä ei olisi ilman sitä.

Mutta teknologinen imperatiivi ei ole mikään vitsi vaan nimenomaan imperatiivi, pakko – vieläpä ankara ja itse itseään ruokkiva. Nykyaikaisen talouden mekanismit ovat lisäksi sen laatuisia, että olemme tuomittuja kiihtyvää vauhtia ”innovoimaan” itsellemme pian tarpeiksi muuttuvia toiveita. Hetkenkin herpaantuminen voi koitua kohtalokkaaksi, kuten Nokian pari viimeistä vuotta osoittavat.

4.

Olisi perin naivia kuvitella myös, ettei tällä kaikella olisi ongelmallisia vaikutuksia mielemme tasapainoon. Von Wright totesikin: ”Ihmisestä tulee niin sanotusti omien toiveittensa orja. Tekniset parannukset ja innovaatiot, korkeampi aineellinen elintaso, toiveiden tyydyttämismahdollisuuksien eneneminen, mikään näistä ei tarjoa suojaa tällaista epätasapainoa vastaan. Pikemminkin ne kasvattavat riskejä – ainakin silloin kun elinoloissa tapahtuu nopeita muutoksia.”

Samassa yhteydessä von Wright ilmaisi huolensa siitä, että teknologian yhä nopeampi kehitys yhdessä samaa tahtia etenevän globalisaation kanssa kasaa valtaa yhä suppeammaksi käyvän teknis-taloudellisen eliitin käsiin – ellei sitten olisi jo totuudenmukaisempaa puhua täysin kasvottomasta ”olosuhteiden diktatuurista”. Näin ”kaunis käsite ’kansalainen’ menettää sisältönsä, ja ihmiset jakautuvat vallanpitäjien eliittiin ja alamaisten massaan.”

Akateemikon mukaan ihminen oli kuitenkin perin mukautuvainen, valitettavasti myös sellaisiin olosuhteisiin ja vaatimuksiin, joita hän oli alkuun pitänyt järjettöminä tai epäinhimillisinä. Hän voi esimerkiksi aikaa myöten hyväksyä hiljaisesti sen, ”että kitketään, ’rationalisoidaan pois’ ne väestönosat, jotka tekninen kehitys on tehnyt teollisuusyhteiskunnassa tarpeettomiksi. Lakataan vaatimasta ymmärrystä ja kanssamääräysvaltaa siihen järjestykseen nähden joka määrää mitä saamme ja mitä emme saa tehdä – alistutaan siihen että ihminen syntyy napaansa tuijottavaksi kuluttajaksi eikä jakamaan iloa ja surua kaltaistensa kanssa.”

PS. Teknologista imperatiivia von Wright käsitteli kirjassaan Tiede ja ihmisjärki, mistä myös yllä olleet lainaukset ovat peräisin – jos asia sattuu enemmän kiinnostamaan.