Marx pohjalla, Brodsky ylhäällä

Sergei Dovlatov: Matkalaukku ja Meikäläiset. Suom. Pauli Tapio. Idiootti 2012.

Sergei Dovlatov (1941–1990) ei olisi mahtunut neuvostokirjallisuuden klassikkokäännösten sarjaan Suomessa 1970- tai 1980-luvuilla. Eipä hän mahtunut edes kotimaansa Neuvostoliiton julkaisupolitiikkaan kuin parin novellin verran. Ura alkoi vasta Yhdysvalloissa 1970-luvun lopulla.

Idiootti-kustantamo on tehnyt merkittävää työtä julkaistuaan suomeksi kaksi Dovlatovin elämäkerrallista proosateosta. Tyyliltään nämä kirjat eivät vastaa mielikuvaa syvämietteisestä neuvosto-opuksesta, jossa teekuppi höyryää, vallankumoukset vyöryvät, sota syttyy ja ihminen etsii sieluaan.

Dovlatov olisi 1970- ja 1980-luvuilla luokiteltu Suomessa neuvostovastaiseksi ja Neuvostoliitossa huligaaniksi. Hän ei kamppaile neuvostodiktatuuria vastaan kovilla faktoilla kuten Aleksandr Solženitsyn. Dovlatovin kuvaamat ihmiset jäävät tai jättäytyvät marginaaliin ja renttuilevat järjestelmän reunalla.

Matkalaukku kertoo Dovalatov-nimisestä miehestä, joka Yhdysvaltoihin emigroiduttuaan löytää vanhan matkalaukkunsa täynnä neuvostoajan muistoja. Jokainen esine muodostaa kirjaan oman lukunsa ja tarinansa.

Matkalaukun pohjalla lojuu Pravdan sivu, mutta kannessa on Joseph Brodskyn kuva. Länteen emigroitunut Brodsky taisi olla Dovlatovin esikuva, vaikka kertojaminä väittää rakastaneensa piirtää myös Marxin kuvaa: Kun vähän sottasi musteläiskää, se jo muistutti häntä.

Meikäläiset on sukutarina, joka antaa monikulttuurisesta neuvostokansojen perheestä rujon kuvan. Sukuperimästä löytyy aina vain vääriä kansallisuuksia ja etnisten pienryhmien syrjäytyjiä, joille suuri yhteinen isänmaa ei tarjoa suurta tulevaisuutta.

Dovlatovin kerronnan peruskuvion muodostaa sattumus, pisteliäs anekdootti, joka voi kasvaa absurdiksi tarinaksi. Kertoja ei maalaile maisemia tai miljöökuvia eikä rakentele historiallisia linjanvetoja. Pikkuvitseistä nousee armottomia piikkejä, jotka muistuttavat sitä mustaa huumoria, joka alkoi levitä Neuvostoliiton romahduksen jälkeen.

Meikäläiset-teoksen kertoja väittää, että Stalinin aikaan asiat olivat paremmin. Silloin julkaistiin kirjoja, sitten ammuttiin kirjoittajat. Nyt kirjailijoita ei enää ammuta, mutta eipä julkaista kirjojakaan. Juutalaisia teattereitakaan ei suljeta, kun niitä ei enää ole.

Dovlatovin tyylilajina on absurdi ilottelu paitsi Meikäläiset-teoksen lopussa, jossa Amerikkaan muuttanut päähenkilö tuntee jonkinlaista haikeutta. Siinä on ripaus kirjoittajalle harvinaista vakavaa nostalgiaa.

Matkalaukku-teoksen neuvostokritiikki on hienovireisempää ja huumori estottomampaa, mutta osoite on selvä. Päähenkilö joutuu renttukaverinsa pahoinpitelyn kohteeksi juopottelureissulla. Kaveria ei silti voi jättää yhden tappelun vuoksi, sillä vaihtoehtona olisi mukautua neuvostoviranomaisen nuhteisiin. Huonokin kaveri on aina parempi kuin diktatuuri.

Matkalaukusta löytyvät myös suomalaiset kreppisukat. Niiden avulla lukija saa tietää, että neuvostomiehen silmin ”Kaikki tšuhnanaiset ovat samannäköisiä”. Tässä tarinassa lupaava kreppisukkabisnes epäonnistuu, koska neuvostojärjestelmä alkaa yllättäen tuottaa markkinoille omia kreppisukkia. Suomalaiset ovat luotettavia ja helppoja huijattaviksi, mutta neuvostojärjestelmä petti taas.

Heikki Laurinolli