Toisenlainen sotaromaani

Arvostelut

Katja Kettu: Kätilö. WSOY 2011.

Vuosituhannen vaihteen paikkeilla näytti, että sotaromaani olisi kuoleva laji. Kirjailija Jaakko Syrjä ennusti, että rintamaromaanien aika on ohi, koska rintamiakaan ei enää ole. Toisaalta 2000-luvun alussa oli havaittavissa, että sodan kuvauksissa niin Suomessa kuin muuallakin oli nousemassa esille uudenlaisia silminnäkijöitä ja kokijoita. Sikäli kuin kuvattiin toisen maailmansodan rintamia, näkökulma oli siirtymässä kotirintamalle, naisten ja lasten kokemuksiin. Heroismin sijasta moderneihin sotakirjoihin näytti kätkeytyvän entistä enemmän kärsimyksen dokumentointia. 2010-luvulle tultaessa tämä suuntaus on vahvistunut, ja lajityypin sisällä on kiinnostuttu mieluummin uhreista kuin päämäärätietoisista taistelijoista.

Vuonna 1978 syntyneen Katja Ketun, joka tunnetaan myös elokuvaohjaajana nimellä Katja Heikkinen, uutuusromaani Kätilö tuo suomalaisen sodankuvauksen kirjoon innovatiivisia piirteitä. Uutta ei suinkaan ole, että romaanin päähenkilö on nainen tai että hänen kauttaan kuvataan saksalais-suomalaisia suhteita ja suhdanteita toisessa maailmansodassa. Ketun tapaan naisia sodassa on käsitelty jo 1950-luvulta lähtien Irja Virtasen aloittaessa perinteen realistisella romaanillaan Kenttäharmaita naisia. Lotista sodan syövereissä ovat kertoneet esimerkiksi Paavo Rintala kirjasodan sytyttäneessä teoksessaan Sissiluutnantti tai Rosa Liksom veijaritarinaksi luokittuvassa Kreislandissa. Naisia jatkosodan pohjoisella rintamalla on romaaneissaan kuvannut myös Annikki Kariniemi, jonka teoksia sisältyy Ketun romaanin lähdeluetteloon.

Edeltäjistään ja esikuvistaan poiketen Katja Kettu rakentaa romaanissaan Kätilö omaperäisen muunnelman naisesta sodan kurimuksessa. Teoksessa on näennäisesti dokumentin lavasteet: sen tarinat sijoitetaan päivien ja kuukausien tarkkuudella jatkosodan loppuvaiheisiin ja Lapin sotaan vuosina 1944–1945. Myös tapahtumapaikoilla on todellisia esikuvia, joita kirjan kansiliepeissä esitellään tietosanakirjamaiseen tapaan. Mutta jo esipuheesta lähtien lukijan luottamusta dokumentaarisuuteen horjutetaan, kun kerrotaan Sammatissa (kirjailijan kotipaikkakunnalla) asuvan Helena Angelhurstin – romaanin päähenkilön lapsenlapsen – saaneen teoksessa esitetyt päiväkirjat haltuunsa ”kurbitsimaalatun arkun mukana 1985”.

Tarinan yhtenä juonteena kulkevat kolmoisagentti Pietari Kutilaisen eli Jaarik Peltosen alias Palonaaman raportit ja kirjeet, jotka vahvistavat romaanin pseudohistoriallista luonnetta. Uskomattomia vaiheita kokee myös teoksen päähenkilö, hänen tyttärensä, toimiessaan kätilönä vankileirillä ja vaeltaessaan etapista toiseen pohjoisen Jäämeren rannoilla. Ketun kerronnassa on erityistä imua, kun hän kehittelee rakkaustarinaa kätilön ja saksalaisen valokuvaajan Johannes Angelhurstin välille taustanaan sodan groteskit tapahtumat. Kun sota on lopussa, kertoja tiivistää kettumaiseen tyyliin kokemaansa: ”Mutta vasta nyt olen oppinut, ettei mulkun päässä minua odota rakkaus, vaan väsymys, kivistys, erilaiset tulehdussairaudet, aamun kirkastama ikävä ja ikiaikainen häpeä.”

Romaani käyttää naturalistisia tehoja ja näyttää sodan raakuuden paljaasti ja peittelemättä. Mutta Kettu ei olisi Kettu, ellei hän taittaisi väkivallan ja tuhon teemoja uskomattoman runollisella kielellä. Se tekee romaanista – kaikesta kauheudesta huolimatta tai kenties juuri sen vuoksi – nautittavan lukuelämyksen.

Juhani Niemi