Aforismin opissa

Markku Envall: Miten kirjoitan aforismeja. Kirja kerrallaan 2011.

”On elettävä sellainen elämä, josta syntyy kirjailija”, Erno Paasilinna opetti ”Lyhyessä oppikirjassa” (esseekokoelmassaan Yksinäisyys ja uhma), jossa hän epäsi mahdollisuuden, että kirjailijoita voisi kouluttaa. Markku Envall on periaatteessa samaa mieltä. Silti hän on suostunut kirjoittamaan pienen oppikirjan otsikolla Miten kirjoitan aforismeja.

Envall itse on julkaissut kymmenkunta aforismien ja fragmenttien kokoelmaa sekä sen lisäksi esseitä, runokokoelmia ja romaaninkin. Yhden elämäntyön hän on tehnyt myös tutkijana pääteoksenaan suomalaisesta aforismista kirjoitettu väitöskirja (SKS 1987), jossa tarkastellaan lajille tyypillisiä keinoja, rakenteita ja ongelmia.

Envall – jos kukaan – on siten pätevä kokoamaan yleisesityksen, joka vastaa kysymyksiin tyyppiä ”Mikä on aforismi”, ”Miten kirjoitan aforismeja”, ”Mikä vaikuttaa aforismien kirjoittamiseen”, ”Miten parannan aforismeja” ja ”Miten kirjoitan aforismikokoelman”. Sen lisäksi tekijä tarjoaa joukon harjoituksia, joissa tehtävänä on esimerkiksi tiivistää sanomalehden pääkirjoituksen viesti aforismin muotoon tai laatia (pinta)julkisuudessa esiintyneestä henkilöstä henkilökuva, joka tavoittaisi tyypin tai ilmiön olemuksen.

Väitöskirjassaan Envall todisteli, että aforistiksi ei tulla kovin nuorena; pikemminkin mietelmien kirjoittaminen kuuluu keski-ikään tai sitä myöhempään elämänvaiheeseen. Envall itse julkaisi esikoisensa nelikymppisenä, nyt oppikirjaa laatiessaan hän on kansaneläkeiässä.

Aforistin on siis elettävä sellainen elämä, josta viisaudet voivat kasvaa orgaanisesti, kuin kypsät hedelmät poimittaviksi. Envallin mukaan aforismille on luotava mentaalinen tila: ajatuksia syntyy, kun kirjailija kävelee yksin metsässä tai pyöräilee kiireettömästi halki maisemien. (Envall ja Paasilinna, modernin suomalaisen aforismin mestarit, ovat olleet intohimoisia pyöräilijöitä. Kolmas mestari, Paavo Haavikko, mietiskeli automatkoilla kesämökilleen…)

Aforismin olemukseen kuuluu, että sen sepittämiseen liittyy annos mystiikkaa: ”Joskus aforismi putkahtaa maailmaan valmiina kuin vasikka, joskus avuttomana kuin ihmisvauva, jopa keskonen”, Envall maalailee. Myös lopputulokseen soveltuu luontovertaus: ”Joku aforismikokoelma putkahtaa julkisuuteen kuin kananpoikanen munankuoresta.” Prosessin irrationaalisista piirteistä huolimatta oppikirja alleviivaa huolellisen työstämisen ja itsekritiikin merkitystä. Jos aforisti kirjaa muistilehtiöönsä tai siirtää tietokoneen nieluun tuhat merkintää, vain pieni osa siitä päätyy kirjaan. Yhteen aforismikokoelmaan tarvitaan pari-kolmesataa osumaa, joitten viilaamisessa tiukkaan ja samalla eleganttiin muotoon voi mennä kuukausia tai vuosia.

Kokoelmaa kootessaan aforisti muuttuu Envallin oppien mukaan kustannustoimittajaksi. Hänen on tarkkaan suunniteltava lukujako, lukujen määrä ja laajuus, mahdolliset otsikoinnit ja numeroinnit. Aforistin päänsäryistä pahimpia on teoksen nimeäminen. Ratkaiseva teko on tarjota kokoelmaa kustantajalle. Aforismin matka pään sisältä julkisuuteen ja lukijan oivaltamaksi on pitkä ja kivinen. Vain harva pääsee maaliin, ja vain marginaalinen määrä ajatelmista jää elämään.

Juhani Niemi