Kansalliskirjailija elämäntaiteilijana

Panu Rajala: Naisten mies ja aatteiden. Juhani Ahon elämäntaide. WSOY 2011.

Juhani Ahon 150-vuotisjuhlavuoteen liittyy runsaasti niin paikallisia kuin valtakunnallisiakin tapahtumia. Tätä voi pitää merkkinä siitä, että Aholla on kirjailijana kysyntää ja hänen teoksillaan sanottavaa 2000-luvullakin. Juhlavuoden julkaisujen huipentumana voi pitää Panu Rajalan, rutinoituneen ja taitonsa moneen kertaan näyttäneen elämäkertakirjailijan teosta Naisten mies ja aatteiden, joka valottaa Juhani Ahon elämää monipuolisesti ja kiinnostavasti. Kohdekirjailija – välillä jo unohdetuksi ja keskinkertaiseksi suuruudeksi luultu – saa tohtori Rajalan tehohoidossa piristysruiskeen ja punaväriä poskilleen.

Panu Rajala on tunnetusti taitava tyyliniekka ja hänen paneutuva innostuksensa välittyy elämäkerran sivuilta alusta loppuun saakka. Ahon elämää ja tuotantoa tarkastellaan teoksessa eräänlaisena kokonaistaideteoksena. Painopiste biografiassa on nimenomaan Ahossa elämäntaiteilijana, ei pelkästään kirjailijana, vaikka Rajala käy säntillisesti läpi tekijän tuotantoakin. Rajala käyttää keskeisenä lähdemateriaalinaan Ahon kirjeenvaihtoa aikalaisten kanssa. Kansalaissodan aikaista dokumenttia Hajamietteitä kapinaviikoilta lukuun ottamatta kirjailija ei pitänyt elämänsä aikana päiväkirjaa, joten kirjeistä rakentuu kuva hänen intimiteeteistään.

Aho etsi elämälleen tarkoitusta ja teoksilleen inspiraatiota ihmissuhteista, erityisesti kontakteista naisiin. Lukiessaan Ahoa elämäntaiteilijana Rajala nostaa esille kirjailijan monet muusat, joista Elisabet Järnefelt, kulttuurisuvun kantaäiti, nousee yli muitten keskiöön. Suhde Elisabet Järnefeltiin on ollut esillä aiemmassa Aho-kirjallisuudessa Antti J. Ahon massiivisesta elämäkerrasta (Juhani Aho I-II, 1951) lähtien, mutta Rajala ottaa tästä kirjeenvaihdosta irti enemmän kuin kukaan muu. Tekijän kunniaksi on sanottava, ettei hän rakenna Jussin ja Elisabetin suhteen ympärille sellaisia sensaatioita kuin esimerkiksi Venny-elokuvan tekijät 2000-luvun alkuvuosina.

Kun painopiste elämäkerrassa on ihmissuhteissa, biografin kunnianhimo ei joka kohdin ulotu Ahon kaunokirjallisen tuotannon tuoreuttamiseen. Rajala pysyttelee tulkinnoissaan pääosin aiemman tutkimuksen valtavirrassa ja paljolta referoi muitten näkemyksiä. Näennäisesti uutta tutkija tarjoaa Ahon ulkomaanvastaanoton osalta, joskin enimmälti hän tässäkin nojaa Per-Erik Cederholmin monografiaan Juhani Aho i Sverige (2008), jossa Ahoa analysoidaan alkuperäislähteiden valossa pohjoismaisessa kontekstissa ja potentiaalisena nobelistina.

Elämäkerran käyttökelpoisuutta vähentää lähdeviitteiden puute. Aikataulukiireistä johtunee, että teokseen on jäänyt jokunen tekninen ja sisällöllinen kömmähdys.

Joka tapauksessa Rajala kirjoittaa sujuvasti kansalliskirjailijan uran nousuista ja laskuista ja vetää hallitusti yhteen hänen kirjailijaprofiilinsa. Aho ei Rajalan mukaan ollut julistaja eikä suunnannäyttäjä, enemmänkin ”joukkuepelaaja, jota toveripiiri innoitti aina ajan kuumimpiin taistoihin”. Aho pysyy uusimman elämäkerturin hyppysissä suurelta osin edelleen arvoituksena, avoimena kirjana, jota tutkija tarjoaa tuleville sukupolville täydennettäväksi: ”Jätettäköön Juhani Aho omaan rauhaansa odottamaan uusia tutkijoita ja taas seuraavaa juhlavuotta.”

Juhani Niemi