Sukupolvien kohtaamisia

Anna Raija Nummenmaa

Jokunen aika sitten sain vastaanottaa seuraavanlaisen sähköpostin

Hei

Olen KK, KM, xxxxxxx ja kouluttaudun tällä hetkellä kasvatuskumppanuuskouluttajaksi.
Teen samalla erityispedagogiikan proseminaarin tutkimussuunnitelmaa, jossa aion paneutua kasvatuskumppanuuteen. Toivoisin saavani proseminaarissani pontta kasvatuskumppanuuden eteenpäinviemiseksi koulupuolelle, alkuopettajille ja myöhemmin ehkä myös muille alakoulun luokanopettajille. Haluaisin välittää kasvatuskumppanuuden ilosanomaa koulun puolelle ilolla, innolla ja määrätietoisuudella, mutta kunnioituksella. Aikomukseni on keskittyä koulun aloitukseen, mutta ehkä myös valottaa tulevia kouluvuosia. Olen löytänyt paljon netistä oheismateriaalia, paljon myös sinun nimesi vilahtelee niissä.

Nyt tarvitsisinkin sinun apuasi ja kokemustasi.
1. Millaiseksi olisi hyvä tutkimuksen keskiö eli tutkimuskysymykset asettaa?
2. Miten näkisit parhaimmaksi tavaksi hankkia aineistoa?
– vanhemmille suunnattu kysely/haastattelu
– erityislasten vanhemmille suunnattu kysely/haastattelu (lapsi integroitu

yleisopetuksen ryhmään)
– esiopettajille ja/tai luokanopettajille suunnattu kysely/haastattelu
– kasvatuskumppanuuskouluttajille suunnattu kysely/haastattelu

Eli millaisen keinon sinä näkisit parhaimmaksi, kun tavoitteenani olisi saada lisätietoa koulun puolelle siirrettävyydestä, sen mahdollisuuksista, huomioitavista asioista jne?

Lisäksi, jos sinulla on tietoa ihmisistä, jotka ovat perehtyneet juuri koulumaailman kasvatuskumppanuuteen, annathan tietosi lisätä ilosanoman välittämistä koulumaailmaan myös minun proseminaaritutkimukseni kautta.

Toivoisin vastausta tämän viikon aikana, viimeistään 7.11.Pääsen mahdollisimman pian konkreettisesti tutkimukseni pariin.

Paljon kiitoksia vaivannäöstäsi ja ajan antamisesta asialle, jolle sydämeni sykkii!

Samaisen sähköpostin oli saanut vastaanottaa joku toinen ”kasvatus kumppanuus

googlattu” .Vastaavantyyppisiä tarinoita olen kuullut muiltakin kollegoilta. Esimerkiksi opiskelijasta, joka jätti viestin illalla professorin kännykkään ilmoittaen lähettäneensä työnsä sähköpostissa ja pyytää kommentteja seuraavana päivänä.

Ensimmäinen tunteeni sähköpostin saatuani oli suunnaton ärtymys. ”Hävytöntä! Eikö ole enää mitään tapoja.” Vähitellen kun ensimmäinen tunnekuohu alkoi laantua, aloin vasta miettiä, mistä hemmetistä tässä on oikeastaan kysymys. Vaikka eihän nyt kolmannen iän kuningattaren tarvitsisi tällaisia ylipistokansalaisten asioita enää miettiä. Onko kyseessä yksittäinen ilmiö vai jonkinlainen perustavaa laatua oleva kulttuurinen muutos – uuden verkostoituneen, sosiaalisen median sukupolven aivan luonnollisesta tavasta hankkia ja luoda tietoa verkossa. Minut oli nyt tässä tilanteessa määritelty vertaisen asemaan. Ensin Google löytää henkilöksi, jolla saattaisi olla jotain sanottavaa mieltä askarruttavasta asiasta. Sitten löytyy sähköpostiosoitteet, joille voi pikaisesti heittää muutaman kysymyksen ja jatkaa eteenpäin verkostojen maailmassa.

Kuunneltuani marraskuussa Osaava-foorumissa mediatutkija Sami Inkisen ja professori Alf Rehnin esitykset sosiaalisesta mediasta sekä tietämisen, tekemisen ja oppimisen haasteista uuden tiedon yhteiskunnassa, jouduin ajattelemaan ja arvioimaan kuvaamaani tilannetta uudesta näkökulmasta. Sähköpostiyhteydenotossa kohtasi kaksi erilaista kulttuurista käytäntöä ja tietämisen identiteettiä. Minun identiteettini professorina ja merkitykseni tiedon lähteenä sekä käsitykseni siitä miten ja millaisissa asioissa professoriin otetaan yhteyttä, ne edustavat jotain mennyttä aikaa. Opiskelija puolestaan aktiivisena, autonomisena toimijana elää avoimesti ja reaaliaikaisesti tässä ja nyt, hän navigoi ja virittää tiedonverkkonsa sinne ja tänne ja ilmaisee tarpeensa avoimesti.

Yliopistossa nämä sukupolvet elävät ja toimivat samoissa tiedeyhteisöissä, mutta heidän maailmankuvansa, siitäkin huolimatta että he elävät samassa ubiikkiyhteiskunnassa, ovat erilaisia. Tähän sisältyy sekä kriisin että kehityksen mahdollisuus. Viimeksi mainittu avautuu niissä tavoissa, joilla yliopistossa koulutetaan uudenlainen tieteellisten asiantuntijoiden sukupolvi. Tieteellinen työ ja asiantuntijuus ymmärretään enenevässä määrin yhteisöjen, verkostojen ja organisaatioiden kyvyksi ratkaista ongelmia ja luoda uutta tietoa. Tämä on tieteellisen asiantuntijakoulutuksen haaste; opetuksen pedagogisiin prosesseihin on syytä rakentaa aineksia, joissa yhteisöllisyyteen ja yhteiseen tiedonmuodostukseen voidaan oppia.

Kirjoittaja on varhaiskasvatuksen professori, emerita.