Digitointi pelastaa Ala-Könnin aarteet

Jari Mäenpää, Timo Piipponen ja Eija Kukkurainen vastaavat Kansanperinteen arkiston digitoinnista. Työn odotetaan kestävän vielä vuosikausia. Kuva: Teemu Launis

Kansanperinteen arkiston tallentajat työskentelevät aineiston hapertumista vastaan

Kansanperinteen arkiston digitalisointi etenee hitaasti mutta varmasti. Tampereen yliopiston musiikintutkimuksen laitoksella sijaitsevan arkiston pelastustyö kestää vielä vuosia, ehkä vuosikymmeniäkin.

Työ on taistelua äänitenauhojen hapertumista ja valokuvien haalistumista vastaan. Digitointia odottavat vielä kymmenet tuhannet sota-ajan kirjeet, joita alettiin kerätä arkistoon 1970-luvulla ja joita on saatu vielä äskettäin lahjoituksena huomattava määrä lisää. Ennestään arkistolla on yli 20 000 tuntia äänitteitä ja noin 200 000 valokuvaa.

Kansanperinteen arkisto perustettiin vuonna 1965 professori Erkki Ala-Könnin (1911–1996) ja hänen tutkimusryhmänsä keruutyön tallentamiseksi. Ala-Könni keräsi kaikkea mahdollista soittimista valokuviin. Lisäksi hän kuvasi itse ja teki valtavan määrän nauhoituksia haastatteluista ja musiikkiesityksistä.

Kansanperinteen arkistoa käyttävät yliopiston ulkopuolelta lähinnä sukututkijat ja paikallishistoriikkien tekijät. Oman laitoksen tutkijoiden ohella yksi tärkeä ryhmä ovat opiskelijat, jotka tekevät seminaariesitelmiä tai graduja. Osa heistä istuu päivittäin arkistossa lukemassa mappeja, osa tutkii aineistoa internetin kautta.

Kansanperinteen ja kansanterveystieteen laitokset järjestivät toukokuussa 1976 Haarlan palatsissa yhteisen ravintonäyttelyn ”Makuasioita. Ravitsemusvalistus ennen ja nyt”. Kuvassa oikealla näyttelyn avannut apulaisprofessori Jarmo Visakorpi. Hänestä vasemmalle kansanperinteen laitoksen johtaja Taina Huuhtanen, latinan lehtori Paavo Hohti ja professori Erkki Ala-Könni. Vasemmanpuoleista naista ei ole tunnistettu. Kuva: Tampereen yliopiston kansanperinteen arkisto.

Työ kestää vuosikausia

Arkistovirkailija Jari Mäenpää kertoo, että Kansanperinteen arkiston ääninauhoista 35–40 prosenttia on digitalisoitu. Ala-Könnin keräämästä aineistosta on kuitenkin pelastettu digimuotoon jo 75 prosenttia. Työ kestää vielä kauan.

– Nythän meillä ei ole pitkään aikaan ollut avustavaa henkilökuntaa. Työllistettyjä oli viimeksi toissa vuonna. Siitä oli kauhean suuri apu. Tässä menee vielä parikymmentä vuotta, sanotaan nyt 18, Mäenpää heittää.

Suurin ongelma on vanhojen nauhojen hapertuminen. Erityisen vaikeita ovat vanhat asetaattinauhat, joille on ominaista etikan haju siinä vaiheessa, kun ne alkavat hapertua. Uuninauhat taas alkavat kerätä kosteutta. Kaikki asetaattinauhat on saatu jo digitoitua.


Kiertoilmauuni pelastaa nauhat

Arkistovirkailijat joutuivat tekemään omia keksintöjä nauhojen pelastamiseksi. Yksi niistä oli oivallus lämmittää uuninauhat kotikeittiön kiertoilmauunissa. Arkistovirkailijat kutsuvatkin näitä nauhoja ”uuninauhoiksi”.

– Kun hankin uuden hellan, sanoin että kokeilen ja pistän sen yöksi pyörimään ja uunin päälle. Se hyrisi siellä koko yön ja seuraavana päivänä toin sen nauhan tänne katsottavaksi ja se oli korjaantunut, muistelee amanuenssi Eija Kukkurainen.

Kokeilu tehtiin kopionauhalla, joka oli mennyt jo tahmaiseksi. Alkuperäistä nauhaa ei kokeiluun uhrattu.

– On siihen muitakin konsteja, mutta ne ovat vieläkin järkyttävämpiä, kertoo arkistovirkailija Timo Piipponen.

Kiertoilmauunissa saa tasaisen 50 asteen lämpötilan ja pitkän kuivatusajan. Niinpä musiikintutkimuksen laitos sai taukotilan keittiöön kiertoilmauunin heti, kun se pääsi muuttamaan Haarlan palatsista uusiin tiloihin yliopiston Päätalon E-siipeen.

Kaikkia uuninauhoja ei vielä ole saatu pelastettua. Nauhoissa on laatueroja, koska sidosaineen hajoamisesta syntyvä kosteuden kerääntyminen voi ilmetä eri aikoihin.


Uudetkin nauhat voivat hapertua

Vanhimmat nauhat ovat 1950-luvulta, mutta säilyvyysongelmat koskevat vielä 1990-luvun alun nauhojakin.

– Kun pääsin nauhojen sisällysluettelojen teossa 1980-luvun loppupuolelle, niin alkoi tulla vastaan tämmöisiä, jotka kuunnellessa alkoivat kitistä ja takerrella. Se tarkoitti, että sen pinta oli silloin mennyt, Kukkurainen kertoo.

Kriittisimpiä nauhoja ei vielä ole välttämättä pelastettu. Ongelma on siinä, että ikä ei aina kerro nauhan tilasta.

– Kun jossain sidosaine pettää, niin sehän ei tapahdu kaikissa samaan aikaan, Piipponen sanoo.

– Liian iso homma mennä kaikki läpi ja kattoo, koska kotelo ei ole aina edes sama kuin nauha siellä sisällä, Mäenpää valistaa.

Ongelmia aiheuttaa sekin, että usein on keksitty uusia tallennusmuotoja, jotka eivät osaa lukea edellisiä.

– Jatkossa tämä kopiointi helpottuu, koska nämä siirretään nyt kovalevylle ja cd-levyn lisäksi vielä datanauhoille, joista ne on helppo ajaa seuraavaan formaattiin. Kyllä tämä nopeutuu sen jälkeen, Mäenpää lupaa.

– Kun on kerran digitoitu, niin sen jälkeen datan käsittely helpottuu verrattuna analogiseen aineistoon, Piipponen vakuuttaa.


Arkisto-olot parantuneet

Kansanperinteen arkiston valokuvista 13–14 prosenttia on saatu digitoitua. Työtä on hidastanut se, että ensimmäiset skannerit olivat niin huonoja, että alkuvaiheen skannaustöitä on jouduttu uusimaan.

Valokuvien digitoinnista vastaava Timo Piipponen kertoo, että etenkin 1950- ja 1960-luvun negatiiveissa ja positiiveissakin on ongelmia, mutta kuvankäsittelyllä niitä on pystytty pelastamaan.

– Värikuvat vaativat toisenlaiset arkisto-olosuhteet kuin mitä täällä pystytään tuottamaan. Lämpötilan pitäisi olla lähellä nollaa.

Mäenpää huomauttaa, että arkistotilat ovat nyt paljon paremmat kuin vielä 2000-luvun alussa Haarlan palatsissa, missä ilmasto saattoi olla jopa trooppinen.

– Talvella pakkasta ja kesällä trooppinen ilmasto, Eija Kukkurainen lisää.

– Aika harva instituutio pystyy täydellisiin olosuhteisiin, Piipponen lohduttaa.

Tamperelaisen pilapiirros helmikuussa 1975. Kuvatekstin mukaan professori Ala-Könni kerää Tampereen poliittista perinnettä. Tampereella tehtiinkin 1970-luvulla poliittisen perinteen keruutyötä, jossa oli kolme osaa: Skdl, sosiaalidemokraatit ja kolmantena keskusta ja oikeistopuolueet. Ala-Könni ei itse osallistunut keruutyöhön. Kuva: Tampereen yliopiston kansanperinteen arkisto.

”Taitavia kuvia ja roiskimisia”

Ala-Könnin keräämä ja kuvaama valokuva-aineisto on monipuolinen. Hän kuvasi kaikkea mahdollista ja haali arkistoonsa kuvia myös kyläkuvaajilta.

Oliko Ala-Könni taitava kuvaaja?

– Kyllä. Tosin en ole itte hirveen pätevä arvioimaan, mutta valokuvaajien olen kuullut niin sanovan, Piipponen toteaa.

– Osa on hyviä, mutta osa ei, Mäenpää lisää.

– Aikaa myöten on mennyt roiskimiseksi, Piipponen myöntää.

– Varmaan on ruvennut ahnehtiin, että kaikki pitää kuvata, että saa mahdollisimman paljon talteen kuten puu-Tammela ja tämmöset, Mäenpää epäilee.

Ala-Könnin työtä ohjasi havainto siitä, että maailma on muuttumassa ja ympäristöä pitää siksi tallentaa.

– Kun Tampereella oli puutaloalueet purettu, niin kyllähän se kävi kuvaamassa hyvinkin tarkkaan, Helsingissä myös, Piipponen sanoo.

– Ja Turussa. Kun turkulaiset tietäis, että meillä on hyvät kuvat heidän puutaloalueistaan. Ei ne varmaan sitä tiedä, Kukkurainen epäilee.

Ala-Könni kiersi ympäri Suomea. Erityisen tarkkaan hän kävi läpi Länsi-Suomea, etenkin Hämettä ja Pohjanmaata.

Piipponen kertoo havainneensa, että Ala-Könnin luettelosta puuttui kaksi Suomen kuntaa, Ylimarkku ja Simpele. Historia on hoitanut senkin puutteen, sillä näitä kuntia ei ole enää olemassa.


Keräystyö ei systemaattista

Ala-Könnin kuoleman jälkeen on kansanperinteen kerääminen laantunut. Yksittäisiä lahjoituksia tehdään, mutta systemaattinen keruutyö on tyrehtynyt.

Aiemmin kansanperinteen opiskelijoiden kenttätyön kursseilta tuli saaliiksi valokuvia arkistoon tallennettavaksi.

– Kun opintovaatimuksiin on kertynyt niin paljon kaikkea, niin näistä on karsittu. Aikaisemmin ne kyllä oli siellä. Jos joku kerää aineistoa graduvaiheessa, voi aineistoa tulla tännekin, Kukkurainen kertoo.


Rumba-lehden demokasetteja

Kansanperinteen musiikkikokoelma ei sisällä pelkästään vanhaa kansanmusiikkia. Yksi erikoisuus koostuu aloittelevien bändien demokaseteista, joita saatiin aluksi Rumba-lehden demoarvostelijalta 1990-luvun alussa. Myöhemmin demoja saatiin eri tahoilta, muun muassa Soundi-lehden toimittajilta muovikasseittain, tosin ei enää kasetteina vaan cd-levyinä. Demokokoelmassa on noin 5700 äänitettä.

– Se olisi loistava tutkimuskohde, Piipponen innostuu.

– Enimmäkseen ne on semmosta sälää. Mun korvissani ne kuulostaa kaikki ihan samalta, Kukkurainen väittää.

Hänen mukaansa aina kysytään, onko demokasettien joukossa niitä, joista on myöhemmin tullut kuuluisia.

– Ei siellä todellakaan monta ole, massahan on valtava. Kannattaisi tutkia sitä massamusiikkia. Se kuuluisuus on niin harvinaista.

Kukkuraisen mielestä myös demonauhojen mukana tulleet saatekirjeet ovat hauskoja.

– Siinä ne esittelevät ja kehuvat itseänsä. Sitten näiden bändien nimissä on kovastikin mielikuvitusta käytetty. Ne on ihan hauskoja tuotoksia.

Teksti Heikki Laurinolli