Maailman kivisin paikka

Hannu Mäkelä: Kivi. Romaani. Tammi 2010.

Hannu Mäkelän, yli sadan teoksen tekijän, uusinta kirjaa markkinoidaan ”romaanina Aleksis Kiven elämästä”. Romaani se onkin, mutta lisäksi vankasti tosiasioihin nojautuva kuvaus kirjailijan viimeisistä päivistä. Romaani ei ole ensimmäinen yritys asettua Kiven nahkoihin, ei ehkä viimeinenkään.

Elämäkertaromaanien tekijänä Mäkelä on ennenkin kunnostautunut. Hänen romaaninsa Mestari (1995), fiktiivinen kuvaus runoilija Eino Leinon viime vaiheista, sai ansaitusti Finlandia-palkinnon. Sukeltaessaan Leinon tajunnanvirtaan Mäkelä kertomansa mukaan pyrki siihen, että kaikki kirjan faktat ovat pitäviä ja tapahtumien järjestys tosi, ”myös niin että Leinon ajatukset ja mietteet ovat hänen omiaan niin pitkälle kuin mahdollista”. Sama pätee Kivi-romaaniin.

Mäkelän Mestarin menestyksen siivittämänä elämäkerran varaan rakentuvia fiktioita on 2000-luvun alussa ilmestynyt pilvin pimein. Elämäkertaromaaneja on sepitetty sekä suomalaisen kirjallisuuden klassikoista (J.L. Runeberg, Zacharias Topelius, Juhani Aho, Teuvo Pakkala, Aino Kallas, Joel Lehtonen, Uuno Kailas, Katri Vala) että nykykirjailijoista (Eeva-Liisa Manner, Raija Siekkinen).

Antti Tuuri on 1980-luvulla sepittänyt novellin ”Maailman kivisin paikka”, jossa kertoja kokee kolhivansa itseään ”jokaiseen kiveen”. Metafora maailman kivisyydestä tuntuu sopivan luonnehtimaan myös Mäkelän romaanin keskeistä sisältöä. Teos kuvaa loputtomien yksityiskohtien ketjuna päähenkilön raihnaisuutta, paikalleen jähmettymistä, halujen ja kykyjen ristiriitaa. Kiven ruumis on kivettymässä, mutta hänen mielensä elää. ”Eikä Kiveä voi kukaan murtaa, ainakaan pikkuisin konstein ilman lekan ja moukarin ja teräin mäiskettä ja ruudin räjäytysten ääntä”, kertoja vakuuttaa. Vaikka kirjailija ei pysty kommunikoimaan kuin huutamalla, hänen sisäinen kielensä liikkuu parhaiden voimien tunnossa.

Kiven kärsimysten täyttämässä maailmassa toivo paluusta kirjallisiin töihin kulkee eteenpäin kannattavana energiana. Veljensä armoleipää nauttivalle kirjailijalle merkityksiä tuottaa myös rakkaus, tosin hiipuvana muistona jostakin menetetystä. Rakkauden konkreettisena ilmentymänä Kiven ajatuspuheessa toimii nuorena kuollut Agnes-sisar, jonka kirjailija kuvittelee viimeisten hetkien iloksi vierelleen.

Toisin kuin Veijo Meri tunnetussa näytelmässään Aleksis Kivi (1974) Mäkelä ei rakenna Kiven rakkaudesta puhtaasti seksuaalista. Naturalismin sijasta rakkauskoodi Mäkelän teoksessa tulee pikemminkin lähelle romanttista puhetapaa. Tälle on luonnollisesti vahvat perusteensa, jotka löytyvät Kiven tuotannosta, varsinkin lyyrisestä. Mutta Mäkelä ei olisi Mäkelä, jos kuvauksen sävyihin ei mahtuisi myös romanttista ironiaa.

Kivi-tutkijoiden näkökulmasta Mäkelän Aleksis Kivi on Kiven näköinen: mahdollinen niissä rajoissa, jotka aikojen kuluessa karttunut tietämyksemme kirjailijasta asettaa. Jos sopii arvostella, jonkin verran liiaksi Kiven mielteisiin on sekoitettu suoria sitaatteja dokumenteista ja fiktiivistä teoksista. Kauneuspilkkuja tai ei, kansalliskirjailijan kuvaajana Mäkelä nousee melkein mestarin rinnalle ja inspiroi lukemaan uudelleen tämän alkuperäisiä tekstejä.

Juhani Niemi