Elämäkerta runoilijan rakkauksista

Panu Rajala: Lasinkirkas, hullunrohkea. Aila Meriluodon elämästä ja runoudesta. WSOY 2010.

Hannu Salama julkaisi 1970-luvulla runokokoelman Villanpehmee, taskunlämmin. Se sisältää omaelämäkerrallista tajunnanvirtaa aggressiivisilla yhteiskunnallisilla herjoilla ryyditettynä. Panu Rajalan teoksen nimi soveltaa samaa kaavaa, mutta sisällöt ovat toiset. Aila Meriluodon elämän ja tuotannon tiivistyksenä ”lasinkirkkaus” ja ”hullunrohkeus” osuvat kaikessa paradoksaalisuudessaan kohdalleen. Tosin pitää muistaa että mitaleilla on kääntöpuolensa: lasista tulee särkyessään sirpaleita, ja hullunrohkeuskin voi aiheuttaa ympäristössään ahdistusta.

Rajala on elämäkertakirjallisuuden mestari, joka on heittäytymisen taidoillaan ja kirjallisella kompetenssillaan kerännyt päänahkoja etupäässä klassikoiden biografina (F.E. Sillanpää, J.H. Erkko, Mika Waltari). Muistamisen arvoinen on myös Rajalan kirjoittama elämäkerta ensimmäisestä vaimostaan Elinasta (Enkeli tulessa), jossa tekijä itse oli luonnollisesti osallisena, niin kertojana kuin henkilönäkin elämändraamassa.

Aila Meriluodon elämästä on tehty näytelmiä ja elokuvia, tunnetuimpana alun perin Q-teatteriin sovitettu Putoavia enkeleitä. Ajoittain pudonneen tai langenneen enkelin tarinaa Rajala kehittelee sulassa sovussa runoilijan itsensä kanssa. Elämäkerturi on saanut varsin vapaat kädet, kaiken mahdollisen aineiston käyttöönsä, ja luo sen pohjalta näyttävän kuvan runoilijan elämästä ja tuotannosta. Painopiste on selvästi henkilössä, mitä puolustaa sekin, että Meriluodon teokset ovat hyvin suurelta osin autobiografisia.

Rajala kirjoittaa elävästi ja koukuttaa lukijansa jo alkusivuilta. Tässäkin teoksessa tekijä on osa tarinaa, yksi runoilijan rakkauden objekteista. Vaikka Rajala suhtautuu lähdekriittisen etäännyttäen omaan panokseensa runoilijan elämänhistoriassa, muilta osin hän kertojana lähes samastuu tutkimuskohteensa näkökulmaan. Elämäkerta on nootitettu kirjallisuustieteellisen esityksen tapaan, mutta tosiasiassa Lasinkirkas, hullunrohkea on enemmän elämäkertaromaani kuin perinteinen biografia.

Tutkijanroolissaan Panu Rajala on tottunut kaihtelemattomaan otteeseen: hän kertoo kaiken, mitä dokumenteista saa irti ja vähän enemmänkin. Aila Meriluoto on päiväkirjoissaan ja fiktiivisessä tuotannossaan riisunut itseään paljaaksi ja yleensä pyrkinyt säästämään muita. Nyt tutkija vetää viimeisetkin verhot salaisuuksien edestä ja tuottaa uusia paljastuksia niistä ihmisistä, jotka ovat osuneet Ailan tielle. Saamme tarkat raportit siitä, millaisia rakastajia olivat Kai Laitinen, V.A. Koskenniemi, Lauri Viita, Lasse Heikkilä, Ivar Grünthal ja Jouko Paakkanen. Vain Panun itsensä osuus jää hieman hämärän peittoon…

Lasinkirkas, hullunrohkea on jännittävä ja ajatuksia herättävä lukukokemus. Panu panee parastaan elämäkertakirjailijana, joskaan Waltari-elämäkerran verroille tämä teos ei nouse. Siihen toki vaikuttaa itse kohdekin ja hänen epätasainen tuotantonsa. Mikä siitä jää elämään? Tutkija ei vastaa, mutta kirjailija itse veikkaa pääteoksekseen kirjoittamaansa muotokuvaa entisestä puolisostaan (Lauri Viita – Legenda jo eläessään, 1974). Pidän sitä hyvänä veikkauksena.                                                                              

Juhani Niemi