Intian vai koko maapallon Oxford?

Tampereen sosiaalitutkimuksen laitoksen tutkija ja jatko-opiskelija Nicol Foulkes, afganistanilainen sosiologian opiskelija Didar Ali Didar ja Tampereen yliopiston professori Pertti Koistinen pitävät taukoa Punen yliopiston sosiologian laitoksen pihalla.

Punen yliopistoa kutsutaan Intian Oxfordiksi. Nimi sopii sille mainiosti, sillä se on brittiläisen kolonialismin aikana rakennettu yliopisto. Brittiperinne huokuu alueen ja rakennusten arkkitehtuurista. Sittemmin Punen yliopistosta muodostui intialaisen kulttuuriperinteen vaalimisen tyyssija. Tarkoitan tällä myös asian poliittista puolta, gandhilaisuutta, kansallista identiteettiä ja poliittista organisoitumista. Kansallinen intressi näkyy vielä tänäänkin esimerkiksi siinä, miten merkittävän paikan yhteiskuntatieteet ovat saaneet viime vuosikymmenten aikana yhteiskunnallisessa uudistuspolitiikassa.

Nyt Punen yliopisto on hakemassa itselleen uutta identiteettiä. Siihen sitä haastaa, mikäs muu kuin yhteiskuntien, väestön eri ryhmien ja yksilöiden muuttunut asema. Osallistuimme pienellä LabourNet-tutkijakoulun porukalla yliopiston järjestämään konferenssiin Globalisation, Culture and Society: Challenges, policies and interventions. Kolmen päivän urakan ehkä häkellyttävimpiä opetuksia oli heräävä tietoisuuteni intialaisten tutkijoiden korkeasta tieteellisestä tasosta ja argumentaation taidoista.  En voi olla hämmästelemättä sitä inhimillistä ja tieteellistä pääomaa, jolla intialaiset tutkijat ja opettajat arvioivat maailman menoa. Se toki on tunnettua, että intialaisilla on merkittävä oma kulttuurinen potentiaali, joka vetää vertoja muille tunnetuille sivilisaatioille. Kuitenkin intialaiset ovat sikäli etulyöntiasemassa, että he pystyvät yhdistämään oman kulttuuriperinteensä (tiede, taide) länsimaisen (eurooppalaisen ja angloamerikkalaisen), aasialaisen ja afrikkalaisen perinteen kanssa. Tämän inhimillisen pääoman voi aistia lukemalla esimerkiksi Amartya Senin teosta The Idea of Justice (2009) tai kuuntelemalla konferenssissa emeritusprofessori T.K. Oommenin esitelmää. Oommen on Intian sosiologiayhdistyksen sekä maailman sosiologiajärjestön pitkäaikainen puheenjohtaja. Punen konferenssissa Oommen pyrki jäsentämään, mistä globalisaatiossa on kyse ja millaisia jännitteitä se tuo niin yhteiskuntien sisäisiin kuin välisiinkin suhteisiin. Se oli sivistynyt puhe ja osoitti millainen etu ja voima intialaisilla on vielä nykyäänkin siitä, että he ovat joutuneet omassa historiassaan läpikäymään niin monikulttuurisuuden haasteet kuin kolonialismin perinteen. Demokratia ja hierarkiat, oikeudenmukaisuus ja sosiaaliset jaot, monikulttuurisuus ja hegemonistiset projektit ovat intialaisille tuttuja, mutta miten suureksi ne käyvätkään, kun laajennamme katsetta yli lähiyhteisöjen, valtion ja omien sosiaalisten rakenteiden.

Toinen sykähdyttävä havainto oli se, että Intian Oxfordista on viime vuosina tullut kansainvälinen kohtauspaikka, globaali kylä. Lyhyen vierailumme aikana ehdimme tutustua intialaisten lisäksi iranilaisiin, afgaaneihin ja tiibetiläisiin sekä myös eurooppalaisiin opiskelijoihin ja tutkijoihin. Eurooppalaisia siellä oli Itävallasta, Liettuasta ja Ranskasta, useimmat vaihto-opiskelijoita. Iranilaisia ja afganistanilaisia onkin Punen yliopistossa paljon, mikä selittyy sillä, että varsinkin opiskelun makuun päässeet naiset ovat joutuneet maanpakolaisuuteen. Intia on vastaanottanut noin tuhat iranilaista ja maksaa heille yliopistoissa minimipalkan. Tämä on avannut monille maanpakolaisille uuden ikkunan. Oi, miten liikuttavia olivatkaan ne kohtaamiset ja lyhyet keskustelut näiden ”diasporalaisten” kanssa! Yksi heistä oli naistaiteilija, joka opiskeli sosiologiaa ja suunnitteli taidenäyttelyn avaamista Punessa. Toinen tutki kommunismin historiaa Iranissa. Kolmas oli hillitty elokuvamies. Kun kerroin hänelle elokuvaharrastuksestani, hän kopioi minulle yön aikana kuusi iranilaista elokuvaa. Palatessani minulla oli siis henkisesti melkoinen kuorma kannettavaa ja vähän fyysistäkin: kirjoja, elokuvia ja lehtiä itselle ja opiskelijoille. Kaikki tämä on mahdollista, sillä intialaisilla on pääomanaan englannin kieli, jota he hallitsevat paljon paremmin kuin me suomalaiset konsanaan.

Intian kolmannen vahvuuden nimeän journalismiksi ja argumentaatiotaidoksi. Vaikka myös intialainen journalismi on joutunut markkinavoimien panttivangiksi, niin silti demokraattisen keskustelun perinne on vahva, ja se on ylläpitänyt maassa monipuolista paikallista ja kansallista lehdistöä. En osaa arvioida intialaista journalismia teoreettisesti mutta en voi kuitenkaan välttyä vaikutelmalta, että intialaisessa journalismissa on aimo annos avoimuutta, argumentoivaa retoriikkaa ja varmasti myös konventioita. Vierailun aikana yhtenä lehtien teemana korostuivat Intian ja Pakistanin keskustelut terrorismin torjumisesta (kestoteema), joka sai uutta tuulta German Bakery -iskusta Punessa. Tämän lisäksi sisäiset konfliktit itsenäistymispyrkimyksiä ajavien väestöryhmien (Talganga-yliopiston opiskelijoiden mellakat), poliittista valtaa vaativien maolaisten ja valtaapitävien kesken olivat esillä. Mutta näin eurooppalaisesta perspektiivistä ehkä tätäkin kiinnostavampaa oli seurata keskustelua 26.2.2010 julkaistusta hallituksen budjettiluonnoksesta vuosille 2010-2011. Budjettia edelsi suunnitteluneuvoston ja ulkoisten asiantuntijoiden laatima talouden rakenneanalyysi.

Vaikka Intia on sitten 1990-luvun alun liberalisoimis- ja avautumisohjelmien siivittämänä lähempänä kuin koskaan sitä samaa uusliberalistista mantraa, johon olemme tottuneet Euroopassa, on sen talouskeskustelu myös spesifiä. Spesifiys johtunee ehkä siitä, että Intia asemoi itsensä geopoliittisesti edelleen vahvasti Aasian ja globaalin etelän perspektiiveihin. Käytännössä tämä tarkoittaa, että Intia on pyrkinyt omaleimaiseen uusliberalismiin ja vertaa itseään Kiinaan ja muihin Aasian maihin. Toinen tärkeä seikka on se, että Intia on edelleen vahvan kasvun uralla huolimatta kansainvälisestä talouskriisistä. Talouskasvun ennakoidaan olevan 7-8 prosentin luokkaa vuosina 2010-2011 ja vuodesta 2011 eteenpäin tätäkin suurempaa. Nämä kasvunäkymät mahdollistavat sen, että resursseja voidaan jakaa maan sisällä alueiden kesken ja monia merkittäviä infrastruktuuriprojekteja (rautateiden, maanteiden, tietoverkkojen jne.) käynnistetään. Budjetti on tässä suhteessa vielä kysyntää lisäävä, mutta yrityksille laman aikana suunnatut suorat tuet (verotusedut) on tarkoitus lopettaa jo vuonna 2011.

Ajattelenkin, että suomalaisten yliopistojen, tutkijoiden, opettajien ja taiteilijoiden olisi nyt korkea aika suunnata katseensa Intiaan ja sen tarjoamiin mahdollisuuksiin. Jos ”Musta Afrikka” oli vielä 1800-luvulla merkittävä inspiraation lähde niin suomalaisille kuin muillekin Euroopan taiteilijoille ja sosiologeille, ajattelen, että nykyisessä globalisaation vaiheessa Intia ja Aasia voisivat olla uusia inspiraatioiden lähteitä, sillä ne avaavat erilaisia ikkunoita myös muuhun maailmaan.

Pertti Koistinen