Eteenpäin konsensuksen ja suomettumisen tiellä!

Heikki Mäki-Kulmala

I
Katja Boxbergin ja Taneli Heikan kirja Lumedemokratia on nuorekkaan railakas yritys kiskoa maamme konsensuksen ja suomettuneisuuden suosta läntisen demokratian ja markkinatalouden kallioperustalle.  Itse tykönäni koin heidän tempauksensa kuitenkin itäisen perinteen mukaiseksi jopa niin, että mieleen oli tulla Pietari Suuri – sekä myös suuri Lenin ja vielä suurempi Stalin.

Itäisestä perinteestä puhun tässä tukeutuen Juri Lotmaniin, jonka hienoimpia aikaansaannoksia on yhdessä Boris Uspenskin kanssa kirjoitettu tutkielma Binaariset mallit venäläisen kulttuurin dynamiikassa.  Sen perusajatus on yksinkertaisuudessaan seuraava: Tietyt kulttuurin kanoniset dokumentit tai niiden ryppäät, joita Lotman nimittää teksteiksi, mallintavat ihmisten ajattelua.  Lotman kutsuu niitä ”toisen asteen mallintaviksi järjestelmiksi” – ensimmäisen asteen järjestelmänä, ensimmäisenä mallintajana, hän piti taas luonnollista kieltä.

Lotman ja Uspenski lähtevät tutkielmassaan niinkin eksoottisesta teemasta kuin katolisen kirkon kiirastuliopista – sekä siitä, että idän kirkko ei mainittua opinkappaletta tuntenut tai tunnustanut. Lännessä kuva tuonpuoleisesta oli siis kolmijakoinen, sen muodostivat taivas, kiirastuli ja helvetti.  Idässä näkemys oli puolestaan kaksijakoinen – oli vain taivas ja helvetti.

Lotman ja Uspenski jatkavat nyt väittämällä, ettei näiden kaksi- tai kolmijakoisten systeemien avulla hahmotettu vain tuonpuoleista. Myös tämänpuoleinen, maallinen ja ajallinen, jäsentyi niiden mukaisesti joko kahteen tai kolmeen regimenttiin.  Näin tullaankin tutkielman ytimeen: Sen mukaan venäläisten mieliin on syvääkin syvemmälle juurtunut taipumus jakaa ihmisten toimet kahteen vastakkaiseen luokkaan, joista toinen oli ehdottoman hyvä ja toinen taas yhtä ehdottoman paha.  Mitään kolmatta vaihtoehtoa, välittävää harmaata vyöhykettä he eivät tunteneet. (Lotman ja Uspenski eivät ota tutkielmassaan kantaa kysymykseen munasta ja kanasta eli toiko ortodoksinen kirkko dualistiset ajattelumallit esimerkiksi Venäjälle, vai omaksuivatko venäläiset ortodoksisuuden siksi, että se vastasi heidän vanhoja ajattelutaipumuksiaan.  Oleellista oli vain, että lännessä oli mielistytty kolmen ja idässä kahden kategorian malleihin.)

Niinpä tyypillinen venäläinen oli tsaarilleen ehdottoman uskollinen – tai sitten hän suunnitteli tämän murhaamista.  Yhteiskuntajärjestelmä ja esivalta olivat hänelle joko pyhiä ja loukkaamattomia tai sitten ne olivat itsensä paholaisen aikaansaannoksia, joka tuli hävittää heti ja perin pohjin.  Kuten olemme ehkä panneet myös merkille, kaikenlainen kunnostaminen ja korjailu ovat olleet naapureillemme hieman vieraita asioita.  Talojen, teiden tai ympäristön pikku remontteihin ei tahdo riittää puhtia, mutta taivaita tavoittelevien hankkeiden – avaruuden valloituksen, Siperian jokien kääntämisen tai uuden ihmisen luomisen – suunnitteluun löytyy energiaa vaikka millä mitalla.  Lännessä asiat jäsentyivät toisin, koska suurin osa yhteiskuntaa kuului kolmannelle vyöhykkeelle.  Sen laitoksia ja käytänteitä oli lupa tarpeen mukaan muovailla – ja taloja tai teitä on ollut täällä tapana remontoida pikku hiljaa ja tarpeen mukaan. Yhteiskunnallisista järjestelyistä oli lännessä myös pääsääntöisesti lupa keskustella ja olla eri mieltä ilman, että tulisi leimattua absoluuttisen pahan ruumiillistumaksi tai edustajaksi.

Tämän vuoksi, niin Lotman ja Uspenski päättelivät, läntisen Euroopan maiden historialle on ollut ominaista jatkuvuus, vähittäinen kehitys ja kohtuullisissa mitoissa toteutetut yhteiskunnalliset reformit ja kokeilut. Sen sijaan Venäjän ja monien muiden itäisen Euroopan maiden historia on ollut radikaalien katkosten ja suurten harppausten historiaa.  Niiden tarkoituksena on aina ollut kiskaista yhteiskunta irti suosta, kaaoksesta tai pysähtyneisyyden tilasta johonkin vallan uuteen ja ihanteelliseen olomuotoon.  Suurten harppausten – tapahtuivatpa ne sitten Pietari Suuren, Leninin, Stalinin tai vaikkapa Jeltsinin komennossa – myötä on aina saavutettu jotakin, mutta samaan aikaan niillä on ollut myös valtaisa joukko katastrofaalisia seurauksia. Edellisen harppauksen luoma katastrofi on sitten valmistanut mieliä aina seuraavaan tempaukseen.

Vapautuuko Venäjä sitten koskaan tästä pyhän ja pahan noidankehästä ja voiko siellä vähitellen kasvaa tuo kolmas, välittävä ja harmaa vyöhyke? Se on ollut Lotmanin, Uspenskin ja monien muiden venäläisen kulttuuripiirin terävimpien ajattelijoiden toive. Tämän hetken näkymät eivät ole kovin rohkaisevia.

II
Mutta palataanpa sitten B & H:n kirjaan.  Tekijöiden mukaan maatamme on hallinnut (ja hallitsee yhä) tylsämielinen ja tukahduttava konsensus. Se on kahminut kansalta varat ja vallan, tappanut aloitteellisuuden ja kaventanut kaiken aikaa sanomisen vapautta.  Konsensuksen ohella ja siihen kiinteästi kytkeytyneenä lahottaa maatamme vielä suomettumisen tauti, joka upotti meitä aina vain syvemmälle pahan, ilkeän ja tyrannimaisen Neuvostoliiton syliin.  B & H ovatkin erityisen kiinnostuneita DDR:n tunnustamiskomitean, Rauhanpuolustajien, Suomi-Neuvostoliitto-Seuran ja eräiden muiden vastaavien ystävyysseurojen jäsenistä ja etenkin johtohenkilöistä.

B & H:n mukaan niin konsensusta kuin myös noiden suomettumisen kärkijärjestöjä hallinnoivien ja aktiivisesti kannattaneiden ihmisten joukko oli miltei mitättömän pieni, mutta toisaalta määrätietoinen, häikäilemätön ja tiukasti yhteen liittynyt – pikkuisen samaan tapaan kuin vapaamuurarit tai juutalaiset natsien kuvitelmissa.

En usko tuon konsensuspolitiikan agenttia tai suomettumisjärjestöjen aktivistien joukkoa niin pieneksi ja suljetuksi kuin B & H, vaan mukana oli ymmärtääkseni suuret joukot aivan tavallisia kansalaisia. Mutta oli miten oli: kiinnostavaa on tässä tietää, millaisiksi B & H kuvittelevat tämän pienen (tai vähän isomman) joukon motiivit?  Vaikka heidän kirjaansa seuloisi nyt miten tarkkaan hyvänsä, niin tuskinpa sieltä muuta selitystä löytyy kuin pahuus, vallanhimo tai typeryys.

Konsensusta ja suomettumista toteuttaneet ihmiset olivat B & H:n läpeensä pahoja, melkeinpä demonisia. Sen sijaan omasta itsestään, omista päämääristään, ihailemistaan maista (länsimaista sanan aidossa merkityksessä) en huomannut heidän löytäneen pienintäkään tahraa. Kaikki on niin puhtaan ja armottoman valkeaa, että syntisen silmiä särkee.  Eikä tässä kaikki: B & H:n mukaan kaikki pyrkimykset kritikoida aitojen länsimaiden politiikkaa tai oloja ja ”vapaata markkinataloutta” ovat ipso facto vain pahan akselin rikosten peittelyä tai puolustelua.

Tällaiset mustavalkoiset ajatusmallit pitävät sisällään myös moralistisen kuvitelman: kun ihminen omaksuu oikean moraalisen perusorientaation, niin kaikki poliittis-yhteiskunnalliset ristiriidat katoavat – tai niiden takaa paljastuu vain hyvän ja pahan tai edistyksen ja taantumuksen ikuinen taistelu.  Juhani Tammisen eräs ”prinsiippi” kuului: ”Jos perusarvot ovat selkeitä, vaikeatkin ratkaisut ovat helppoja. Jos perusarvot ovat taas epäselviä, tulee helpoistakin ratkaisuista vaikeita”.  Josef Stalin todisteli taas puolestaan: ”Ollakseen erehtymättä politiikassa, täytyy asettua sen puolelle, mikä kasvaa ja kehittyy ja sitä vastaan, mikä on kuihtuvaa ja elämästä eroavaa”. B & H vertaavat kirjaansa taas ”tasapäistävästä konsensuksesta vapauttavaan siniseen Matrixin pilleriin”, jonka nielaistuaan ihminen näkee maailman oikein, eikä paluuta entiseen kuulemma enää ole.

III
B & H:n kirja ja sen saama myönteinen vastaanotto osoittavat, etteivät länsimaiset ajattelumallit Juri Lotmanin tarkoittamassa mielessä ole meille vielä kovin syvään juurtuneet.  Näin siitäkin huolimatta, että esimerkiksi Erik Allardt ja eräät muut akateemiset ja yhteiskunnalliset vaikuttajat ovat sen puolesta tehneet kovasti töitä vuosikymmenien ajan.  Esimerkiksi klassisessa teoksessaan Yhteiskunnan rakenne ja sosiaalinen paine Allardt koetti kädestä pitäen osoittaa, että ristiriidat ja konfliktit kuuluvat elävän ja aktiivisen yhteiskunnan normaaliin menoon, mutta siitäkin huolimatta – tai erilaisuutensa reilun tunnustamisen ansiosta – ihmiset voivat tuntea myös yhteenkuuluvuutta, solidaarisuutta. Tällainen solidaarisuus on tietenkin mahdotonta siellä, missä vastapuoli demonisoidaan.

Tämän tunnustaminen merkitsee myös sitä, että poliittiset ratkaisut ovat ”ihan oikeasti vaikeita”, koska vastakkain ei olekaan yksioikoisesti valkoinen ja musta, hyvä ja paha vaan eri ihmisten tai ihmisryhmien oikeutetuiksi tunnustetut edut ja pyrkimykset. Jo kauan ennen Juri Lotmania Aristoteles erotti toisistaan Kuun alaisen ja sen yläpuolisen maailman.  Kuun yläpuolella kaikki oli ikuista, muuttumatonta ja aivan taatusti ristiriidatonta. Kuun alapuolisessa maailmassa asiat olivat taas muuttuvia, syntyviä ja häviäviä ja se oli myös ristiriitojen aluetta.

Mutta sen ei tarvitse olla kaaosta, sillä muutosten ja ristiriitojen keskellä ihminen voi elää hyvää elämää, eikä meillä muuta paikkaa taida oikein ollakaan. Mutta se edellyttää jatkuvaa politikointia, viisasta ristiriitojen sovittelua ja siihen valmista mieltä.  Ei markkinamekanismi tai mikään muukaan abstrakti järjestelmä voi tuota toimintaa korvata. Thomas Warburton on runoillut siitä osuvaakin osuvammin:

Pakko on luovia
kaikki messinansalmet.
Pakko on ryömiä
siellä missä ei voi kulkea pystyssä.
Tie solan läpi
on tärkeämpi kuin tie yli vuoren.
Minä kannatan keskitietä, mediaania
leikkausta ohi korkean ja matalan,
minä kannatan kompromissia,
sovittelua,
lehmäkauppaa,
minä rakkaasti valitsen keskinkertaisen
jotta pääsen alamittaisista
ja kaikista yli-ihmisistä.

En toki väitä, että suomalaispoliitikot olisivat kuusi-, seitsemän- tai kahdeksankymmentäluvulla olleet mitään pyhäkoululaisia.  Varmasti heidän moraalistaan, arvostelukyvystään tai teoistaan löytyy yhtä ja toista huomautettavaa. Mutta näitä rivejä kirjoittaessani ja runoja siteeratessani mielessäni vahvistui entistä enemmän ajatus, että olimme sentään AIKA fiksuja.  Juuri konsensusmeiningissämme ja suomettuneisuudessamme hahmotimme maailmaa ja toimimme siinä parhaiden länsimaisten periaatteiden mukaan.

Tästä on hyvä jatkaa!