Tarvitseeko yliopisto valistunutta itsevaltiasta?

Pertti Alasuutari

Tampereen yliopiston hallitus on juuri hyväksynyt uuden strategian. Se näyttää oikealta strategialta, ei sellaiselta, joihin on yliopistossa totuttu. Tähän asti strategiapaperit ovat olleet kaunista retoriikkaa, joissa ideana on viime kädessä ollut jatkaa entiseen tapaan. Mistä tällainen muutos yliopiston toimintatavassa johtuu?

Tampereen yliopisto on pitkään ollut alijohdettu. On sopeuduttu muutoksiin sen sijaan, että olisi ennakoitu tulevaisuutta ja luotu omia suunnitelmia. Erityisen vaikeaa on ollut saada aikaan päätöksiä siitä, mihin resursseja kohdennetaan ja mistä niitä vähennetään.

Tähän on rakenteelliset syynsä. Yliopiston budjetti on jaettu vuodesta toiseen samoilla jakosuhteilla suurelle määrälle pieniä tulosyksikköjä, jotka ovat tehneet rahalla mitä ovat halunneet. Tuloksellisuuden perusteella on jaettu vain pari prosenttia, ja strategisiin avauksiin rahaa ei ole juuri jätetty. Rehtori on jakanut valtansa hallintojohtajan kanssa. Yleisillä vaaleilla valittujen rehtorien on myös pitänyt tasapainotella miellyttääkseen ristiriitaisia intressipiirejä, ja kolmikantaperiaatteella muodostetussa isossa hallituksessa on ollut vaikea rakentaa yhteistä näkemystä. Siksi on ymmärrettävää, että päätökset olivat pieniä ja strategiapaperit ympäripyöreitä.

Yliopiston passiivinen toimintatapa sopi ehkä hyvin aikaansa. Kun yliopistot olivat osa valtionhallintoa, opetusministeriö toteutti niiden kautta kulloisenkin hallituksen päättämää tiede- ja korkeakoulupolitiikkaa. Meillä oli vain yksi valtionyliopisto, jolla oli kampuksia eri kaupungeissa. Koska laissa oli määrätty, että yliopistoilla on autonomia, täytyi käydä vuosittain niin sanotut tulosneuvottelut. Niissä ministeriö oli ostavinaan ja yliopistot myyvinään tutkintoja. Ministeriöllä oli valmis näkemys esimerkiksi siitä, millaiset vahvuusalueet kullakin yliopistolla on, mikä on niiden keskinäinen työnjako ja montako yliopistoa Suomessa tulee olla. Kepin ja porkkanan avulla yliopistot saatiin laatimaan sellaista retoriikkaa, jota ministeriö toivoi.

Paikallisesti tosin kritisoitiin hallituksen ja ministeriön aivoituksia ja vastustettiin hölmöyksiä. Toki oli erilaisia tyylejä. Kun Helsingissä ja Tampereella ehkä päiviteltiin, mitä OPM:n maisterit taas ovat keksineet ja yritettiin jarruttaa uudistuksia, Jyväskylässä kuulosteltiin ja haisteltiin, mitä on tulossa seuraavaksi, ja tehtiin sen mukaiset muutokset jo ennen kuin niitä oli ehditty edes pyytää.

Toisaalta lukuisten itsenäisten tulosyksiköiden sisällä voitiin tehdä ja myös tehtiin päätöksiä, joiden motiivina oli päättäjän tai päättäjien henkilökohtainen tai ryhmäkuntainen etu, ei tieteen paras. Muilla ei ollut valtaa eikä halua puuttua virheisiin. Tällaiseen ei ole enää varaa, koska yliopistolla on myös taloudellinen vastuu. Jotta ikäviltä tilanteilta vältyttäisiin, on siis pakko miettiä mikä on olennaista, mistä voidaan säästää ja mihin kannattaa panostaa.

Siksi luulen, että tässä siirtymävaiheessa Tampereen yliopisto tarvitsee valistunutta itsevaltiasta, joka tekee hankalat päätökset puolestamme. Itsevaltias on hyvä myös siksi, että sitä voidaan syyttää itsevaltaisuudesta. Uskon, että ajan mittaan yliopistoväki omaksuu vastuullisen roolin, jossa kaikki vaalivat ja valvovat koko yliopiston etua. Silloin henkilöstön aktiivinen osallistuminen takaa viisaat päätökset ja hyvän yhteishengen.

Kirjoittaja on akatemiaprofessori.