Marmoripatsas vai elävä kirjailija?

Martti Häikiö: V.A. Koskenniemi – suomalainen klassikko 1–2. WSOY 2010.

”Kaikki, jotka tuntevat Haavion, tietävät, että hän on yhtä intrigantti kuin sairaalloisen kunnianhimoinen henkilö”, akateemikko V.A. Koskenniemi kirjoitti tammikuussa 1950 runoilijakollegastaan P. Mustapäästä maisteri Pekka Mattilalle, joka valmisteli väitöskirjaa Koskenniemen tuotannosta ja josta myöhemmin tuli Tampereen yliopiston kirjallisuuden professori. Luonnehdinnan voisi hyvin perustein siirtää Koskenniemeen itseensä sellaisena kuin hänen persoonallisuutensa hahmottuu Martti Häikiön laatiman elämäkerran sivuilta.

Merkittävään asemaan nousseeksi runoilijaksi Koskenniemi oli yllättävän herkkähipiäinen. Hän näki vihollisia ja salaliittoja kaikkialla ympärillään. Sillanpääasemistaan käsin – yliopiston rehtorina ja professorina, akateemikkona, kustannus- ja lehtiyritysten sekä rahastojen taustavaikuttajana – hän pyrki joskus häikäilemättömin keinoin ohjaamaan yleistä mielipidettä näkemyksiensä taakse. Pikkupojasta asti konservatiiviksi itseään kutsunut kulttuuripoliitikko piti johdonmukaisesti linjansa eikä suostunut takinkääntäjäksi sotienjälkeisissäkään olosuhteissa, joissa ulkopoliittiset realiteetit ja kirjallisen elämän trendit olisivat vaatineet uudelleen orientoitumista.

Koskenniemen kunniaksi on sanottava, että kirjallisuuskriitikkona ja kykyjenetsijänä hänellä oli tarkasti aistiva nenä tunnistamaan lahjakkuuksia. Vaikka Koskenniemi periaatteessa ei kannattanut poliittisen vasemmiston pyrkimyksiä ja torjui kirjallisen modernismin, hän ymmärsi tuoreeltaan esimerkiksi Väinö Linnan romaanien tai Eeva-Liisa Mannerin lyriikan arvon.

Kirjailijana Koskenniemi niitti laakereita varsinkin varhaisilla runoillaan, joiden pessimismi osui 1900-luvun alun nuoren sukupolven hermoon. Itsenäisen Suomen ensi vuosikymmeninä Koskenniemestä tuli ohjelmarunoilija, joka antiikkisin aihelmin toisteli itseään ja jähmettyi marmoripatsaaksi. Luovana tekijänä hän pystyi vanhemmilla päivillään taiteellisiin voittoihin enää ”elokuisilla ajatuksillaan” eli kypsään elämänviisauteen perustuvilla aforismeillaan.

Martti Häikiö käy Koskenniemi-elämäkerrassaan tiheällä kammalla läpi kirjailijan ja kulttuuripoliitikon uraa seitsemältä vuosikymmeneltä. Kirjoittajana Koskenniemi toteutti vanhaa maksiimia ”ei päivääkään ilman piirtoa”. On sanottu, että hän teki kymmenen ihmisen työt; vastaaviin saavutuksiin nykymaailmassa tarvittaisiin kokonainen tutkimuslaitos.

Tottuneena historiankirjoittajana Martti Häikiö rakentaa runsaasta aineistostaan kattavan ja hyvin jäsennellyn esityksen Koskenniemestä, ”suomalaisesta klassikosta”. Muotokuvaa raamittaessaan tutkija valitettavasti turhan usein valitsee kohteensa näkökulman ja ryhtyy puolustusasianajajaksi. Tämä pätee erityisesti käsiteltäessä kirjailijan poliittisia harharetkiä toisen maailmansodan aikana.

Koskenniemi oli 1900-luvun alkupuolella johtava runoilija ja ylivertainen kirjallinen vaikuttaja. Eläväksi klassikoksi hän näyttää kirjallisilta keinoiltaan ja ideologisilta arvoiltaan liiaksi sitoutuneen omaan aikaansa. Siksi vain murto-osa hänen tuotantonsa tuhansista sivuista on käypää valuuttaa 2000-luvulla.

Juhani Niemi