Aikuisen yliopisto-opiskelijan todellisuudet

Meeri Koivula

”En pääse kahteen noista neljästä seminaarista, koska olen silloin töissä. Mitä voisin tehdä korvaavana tehtävänä?”

” En saa harjoitustyötä valmiiksi määräpäivään mennessä, koska tietokone on huollossa ja olen joutunut tekemään ylitöitä. Voinko saada lisää aikaa harjoitustyön tekemiseen?”

Yliopiston lehtorina kohtaan näitä aikuisten yliopistossa opiskelevien kysymyksiä lähes päivittäin. Opettajana minulta toivotaan näissä tilanteissa joustavuutta ja ymmärtämystä. Aina tuota joustavuutta ei tahdo löytyä. Uskon, että tämä on yhteinen haaste myös monille opettajakollegoilleni.

Tavoitteet ohjaavat yliopistoon opiskelemaan hakeutuneen aikuisen toimintaa. Vai ohjaavatko? Verrattuna lukiosta tulevaan opiskelijaan aikuinen, jolla tässä tarkoitan noin 25-vuotiasta ja sitä vanhempaa, on usein hankkinut jo ammatillista koulutusta ja hänellä on työkokemusta. Minulla on kokemusta terveysalan ammattilaisista, jotka hakeutuvat yliopistoon opiskelemaan. Heillä on takanaan ammattikorkeakoulututkinto tai opistotasoinen tutkinto sekä ammatissa saatua työkokemusta terveydenhuollossa. Maisteritutkinto siintää tavoitteena, ja sen suorittaminen nähdään uusia mahdollisuuksia avaavana ovena. Aivan oleellinen kysymys sekä nuoren että aikuisen yliopisto-opiskelijan kannalta on tavoite. Onko tavoite vain tutkinto vai onko tavoite tutkinnon sisältämien akateemisten valmiuksien syvällinen oppiminen? Syvällisen oppimisen kanssa kilpailevat aikuisen elämässä myös muunlaiset intressit, joten elämän valinnat eivät useinkaan ohjaudu yksin tai ensisijaisesti oppimisesta käsin.

Talous asettaa reunaehtoja erityisesti perheellisten yliopisto-opiskelijoiden valinnoille. Kun on perustettu perhe, on yleensä myös asetuttu asumaan sinne, missä on työpaikka ainakin toisella puolisolla. Lapsiperhe tarvitsee suuremman asunnon, joka on hankittu ottamalla velkaa. Terveydenhuoltoalalla on työtä tarjolla runsaasti. Kolmivuorotyö myös antaa enemmän mahdollisuuksia opiskeluun kuin säännöllinen päivätyö, koska silloin voidaan järjestää vapaapäiviä arkipäiville ja työskennellä viikonloppuisin. Kun asunto, työpaikka ja lasten koulut sijaitsevat vaikkapa Seinäjoella, Porissa tai Espoossa, ei aikuisen yliopistossa opiskelevan ole mahdollista muuttaa Tampereelle, kuten nuorempi opiskelija tekee. Talouden reunaehdoista johtuen aikuinen opiskelee työn ohella ja käyttää viisikin tuntia päivässä aikaa matkoihin Tampereelle.

Ajasta tulee väistämättä puute. Vuorokauden tunnit eivät tahdo riittää, kun on haasteellinen työ, perheen tarpeet ja opiskelu yliopistossa. Asioiden priorisointi on yksilöllinen arvovalinta. Yliopiston opettajana minulla on taipumus ajatella, että opiskelu on numero yksi ja muut asiat tulevat sen jälkeen. Olen kuitenkin oppinut kunnioittamaan niitä opiskelijoita, jotka tietoisesti asettavat perheen etusijalle suhteessa opiskeluun. Kaikilla aikuisopiskelijoilla ei kuitenkaan ole sellaista vahvaa organisointikykyä ja tukiverkostoa, mitä onnistunut yliopisto-opiskelun, työelämän ja perhe-elämän yhdistäminen edellyttäisi. Sosiaalisten suhteiden tiedetään antavan tukea, auttavan stressaavissa tilanteissa selviytymisessä ja tukevan hyvinvointia. Kun on ajasta puute, aikuisopiskelija kuitenkin luopuu ensimmäiseksi ns. opiskelijaelämästä ja joutuu vähentämään ystävien kanssa vietettyä aikaa. Usein yöunestakin joudutaan tinkimään ja yritetään opiskella myöhään illalla, kun lapset on saatu nukkumaan. Kun stressitilanne kestää kuukausia ja vuosia, opiskelijalta katoaa vähitellen oppimisen ilo. Opettajana kohtaan uupuneita opiskelijoita erityisesti lukuvuosien lopussa, mutta myös lukukauden alussa, kun edellisen lukuvuoden ponnisteluista ei ole toivuttu edes kesän aikana. Kokemukseni mukaan aikuisopiskelijat tarvitsevat tukea ajankäytön suunnitteluun, opintosuunnitelman tekoon ja järkevän opiskeluorientaation löytämiseen.

Meeri Koivula

Kirjoittaja on terveystieteen tohtori ja hoitotieteen laitoksen lehtori.