Hyvinvointivaltiot luokkayhteiskuntia

Susanna Alakoski on luokkatietoinen kirjailija, jolta ilmestyy seuraavaksi rakkausromaani.

Susanna Alakoski on luokkatietoinen kirjailija, jolta ilmestyy seuraavaksi rakkausromaani.

Pohjoismainen hyvinvointivaltio onkin luokkayhteiskunta. Ruotsinsuomalainen kirjailija Susanna Alakoski sanoo, että luokkaerot ovat viime vuosina jyrkentyneet ja pahentuneet Pohjoismaissa.

Tampereella marraskuussa vieraillut Alakoski ei ole ensimmäistä kertaa luokkaretkellä. Hänen esikoisteoksensa Svinalängorna (2006, suom. Sikalat) kertoo Ruotsiin muuttaneen suomalaisperheen arjesta alkoholismin varjossa. Kirja sai Ruotsissa arvostetun August-palkinnon.

Luokkakysymyksiä Alakoski käsitteli myös artikkelikokoelmassa Tala on klass. Uuden romaanin käsikirjoituksen hän jätti kustantajalleen marraskuussa. Keväällä ilmestyvän teoksen nimi on Håpas du trifs bra i fengelset.


Kerjäystä kadulla, torakoita talossa

Pohjoismaisen hyvinvointivaltion luokkaluonne on Alakoskelle itsestäänselvyys. Ovatko Ruotsi ja Suomi todella luokkayhteiskuntia?

– Totta kai, tyhmä kysymys. Etkö ikinä kävele ulkona?

Mistä sen näkee?

– Kun ihmiset kerjäävät, kun heillä ei ole asuntoja, ei vaatteita, ei rahaa. Heillä on vaikeuksia lähettää lapset koulumatkalle tai balettiin.

Ruotsalainen sosiaalidemokratia ei siis ole onnistunut luomaan tasa-arvoista yhteiskuntaa, vaikka sillä on ollut siihen monta sataa vuotta aikaa?

– Ei ole onnistunut. Nyt tilanne on tullut yhä pahemmaksi.

Alakoski vertaa nykyisten siirtolaisten tilannetta omaan 60-luvun lapsuuteensa, jolloin hän viisivuotiaana muutti perheensä kanssa Suomesta Ruotsiin.

– Me muutettiin ihan uuteen taloon, ja ne oli hienot. Tänään ne on olleet 40 vuotta olemassa, ja ne ovat aika huonossa kunnossa. Nyt siirtolaiset muuttavat niihin. Meillä on Malmössa torakkataloja, joissa ihmiset ovat asuneet 10–15 vuotta. Ne on ihan kauheat. Jos se ei ole luokkakysymys, niin mikä sitten?


Luokkatietoinen ei-työläiskirjailija

Alakoski sanoo olevansa luokkatietoinen kirjailija, mutta ei työläiskirjailija.

– On liian aikaista tituleerata minua työläiskirjailijaksi, olenhan kirjoittanut myös keskiluokasta. Onko joku sitten yläluokan kirjailija?

– Mitä varten pitää nimetä vain yksi asia, kun kirjassa puhutaan myös homoista ja heteroseksuaaleista, mustista ja valkoisista. Voi olla naiskirjailija, työläiskirjailija, maahanmuuttokirjailija tai vähemmistökirjailija. Kaikki nämä ovat stereotypioita.

Alakoski toivoo, että muutkin kirjoittavat hänen lisäkseen luokkakysymyksistä. Mutta onhan Sikalat-kirjassa muutakin.

– Siinä on väkivaltaa ja ystävyyttä. Siinä on köyhyyttä, luokka- ja naiskysymyksiä. Riippuu siitä, kuinka sen lukee.

Alakoski on toiminut tutkijana ja kirjoittanut myös tietokirjoja, mutta romaania hän pitää itselleen sopivana ilmaisutapana.

– Minulle kirjallisuus on itsessään tärkeä. Ei voi käyttää metaforia, jos kirjoittaa dokumentaarista tekstiä. Sen vuoksi olen romaanikirjailija.


”Ketä helvetti on tämä Antti Jalava”

Alakoski tuli luokitelluksi ruotsinsuomalaiseksi kirjailijaksi heti Sikalat-romaanin ilmestyttyä.

– Suomesta soitti yksi Petteri Helsingistä, journalisti, joka sanoi että tätä ei ole tapahtunut Antti Jalavan jälkeen. Mä mietin, että ketä helvetti on tämä Antti Jalava, huudahtaa Alakoski sujuvalla Skånen nuotilla lausutulla suomen kielellä.

Jalava oli tunnetuin ruotsinsuomalainen kirjailija ennen Alakoskea. Hänen pääteoksenaan pidetään vuonna 1980 ilmestynyttä Asfalttikukkaa, johon Alakoskikin lopulta tutustui.

– Se on oikein kauniisti kirjoittanut siitä, kun ei osaa kieltä, kun on puolikielinen. Mä oikein itkin siinä kohtaa, kun se halusi muuttaa takaisin Suomeen.

Alakoski tuntee maahanmuuton ongelmat omista kokemuksistaan 60-luvulta.

– Kielikysymys oli vaikea. Silloin ajateltiin, että on paha juttu, jos osaa kahta kieltä. Ei sitä tänään voi ymmärtää, kuinka sitä voi ajatellakaan, että se on vaarallista.

Ruotsin kouluissa alettiin opettaa lapsille heidän omaa kotikieltään vasta 1975, mutta Alakoski ei koskaan päässyt siitä nauttimaan. Hän kävi koulunsa ruotsiksi mutta puhui kotonaan suomea.

– Se oli aika huonosti tehty, että Ruotsi haki ihmisiä pois Suomesta. Tiedän että täällä ei ollut töitä, mutta Suomea olisi voinut auttaa saamaan työpaikkoja.

Alakoski on tavannut suomalaisia, jotka ovat asuneet Ruotsissa 20–30 vuotta osaamatta ruotsin kieltä.

Ovatko ruotsinsuomalaiset yhä toisen luokan kansalaisia?

– Eivät ole, nyt meillä on hyvä status. Tänään kuulee suomen kieltä kadulla paljon, mutta kun olin pieni, suomea hävettiin.


Suomi on biologisen melankolian maa

Suomessa ja Ruotsissa on Alakosken mielestä paljon yhteistä, mutta erojakin löytyy.

– Suomi on enempi kuin Leonard Cohen. Täällä on semmoinen biologinen melankolia, siinä olen aika kotonani.

Alakosken mielestä historia on Suomessa läsnä enemmän kuin Ruotsissa.

– Sodat ovat olleet olemassa ja ne ihmiset elävät vielä. Luin Kjell Westön kirjasta yhden rivin että ”koko lapsuus meni haudan vieressä”.

Alakosken uusi, keväällä ilmestyvä romaani kertoo tarinan veljestä ja siskosta. Veljen elämä menee helvettiin, mutta sisko elää tavallista arkea. He tapaavat monen vuoden eron jälkeen.

– Se on rakkausromaani, joka tutkii sitä mitä tarkoittaa anhörig. Se on tärkeä sana, onko sulla sanakirjaa…siis omainen. Kirja tutkii mitä se meinaa, jos on omainen. Voiko se loppua ja voiko se alkaa uudestaan ja voiko se mennä pois niin, että ei ole enää omainen?

Suomeksi Alakosken toinen romaani ilmestyy ehkä ensi syksynä.

Teksti Heikki Laurinolli
Kuva Touko Hujanen