Artikkeli on varmasti mielenkiintoinen, mutta mahdoton lukea: Tekstin tausta on tummasininen ja sillä musta teksti. Näytölläni se ei näy.

Nyt jouduin tekemään taustalle ja tekstille asetuksia, jotta voisin lukea tekstin.

Yst. terv.
Ellen Sievilainen

:a]

Millainen on väitöskirjasi rajaus? Minä tein gradun
vuonna 1983 symboliikasta Timo K. Mukan proosatuotannossa.

Terveisin,

Tuula Kuoppala

Arviossa on erittäin hyviä havaintoja ja varsin monesta keskeisestä asiasta näytämme olevan samaa mieltä.

Jos olisi toivoa voinut, olisin kuitenkin toivonut, että kirjan luonne olisi tullut otetuksi hiukan paremmin huomioon — se yleensä kuuluu arvioitsijan tasapuolisuuteen.
Kun kirjan esipuheesta käy erityisen selvästi ilmi, että a) kyseessä on debattikirja, b) joka kokoaa nimenomaan lakikriittisiä kantoja, ja c) moninaisen otoksen “erilaisia yliopiston ääniä”, jotka eivät ole “keskenään yksimielisiä”, ja että se d) koottiin poikkeuksellisen nopealla aikataululla, jotta ajankohtaisuus ja keskustelevuus säilyisi —- silloin on aika redundanttia kritisoida kirjaa siitä, ettei se ole teksteiltään yhtenäinen ja kattava kokonaisesitys, jossa olisi jokin yhteinen “määritelmä” kritiikistä, ja jossa myös “kritiikin kritiikki” olisi mukana. Ei kirjan tekstien ole tarkoituskaan yhdistyä joksikin kokonaisesitykseksi — ja perin harvoinpa näin on kiinteämmissäkään artikkelikokoelmissa. Kokoavuus tarkoittaa kriittisten näkemysten kokoamista yksiin kansiin, enkä usko, että yhdellekään lukijalle jää kirjan luettuaan epäselväksi, miksi lakia prosesseineen kritisoitiin.
Tässä tapauksessa voi muuten kysyä, mitä “kritiikin kritiikki” ylipäätään tarkoittaa. Tekstejä yhdistää yksi ainoa asia: kriittisyys ja kyseenalaistavuus uutta yliopistolakia ja sen mukana seuraavaa yliopistouudistusta kohtaan. Näin ollen “kritiikin kritiikki” tarkoittaakin lakia ja uudistusta puoltavaa kantaa perusteluineen. Se on taatusti tullut tutuksi virallisista kannanotoista ja sitä tulee jatkuvasti julki uudistuksia puoltavina näkemyksinä, kuten tässä Aikalaisen numerossa. En näe tarvetta sen lisäesittelylle kirjassa, jonka tehtävä on koota yhteen moninaisia vastanäkemyksiä.

Tulee myös hiukan sellainen fiilis, että kirjaa kokonaisuudessa kritisoidaan joistain yksittäisten tekstien kannoista. Sanotaan nyt vielä: kirjoittajat olivat täysin vapaita kirjoittamaan siten kuin halusivat, eikä kirjan ole tarkoitus esittää mitään yhtenäistä kantaa yliopistouudistuksen kritiikkissä eikä ideaaliyliopiston visioinnissa. Mitä enemmän moninaisuutta, jopa keskenään ristiriidassa, sen parempi keskustelevuudelle. Siihen nähden onkin aivan totta, mitä arvioitsija toteaa myös yliopiston ulkopuolisten kirjoittajien (ja myös laajemman tieteenalaedustuksen) sisällyttämisestä. Se nyt ei vain ollut mahdollista näin nopealla aikataululla. Se jää tulevien kirjojen tehtäväksi.
Toivon todellakin, että myöhemmin ilmestyy useita muita kirjoja, joissa uudistusta tarkastellaan pidemmällä katsannolla ja etäännytetymmin. Näitä odottaisi esimerkiksi juuri tieteen ja korkeakoulutuksen tutkimuksen ryhmiltä ja yksiköiltä, jotka ovat olleet aika näkymättömiä uudistuksen kommentoinnissa. Toivon mukaan näihin tuleviin teoksiin sisältyy myös äänten moninaisuutta ja kriittisiäkin kantoja. On sentään käsillä “historiallinen” uudistus suomalaisessa yliopistolaitoksessa, joten ihmeellistä, jos se ei herätä perinpohjaista tarvetta analyyseille, kommentaareille ja debateille.

Tähän perään tekee myös mieli huomauttaa, että itsessään arviossa muutamia heittoja, jotka menevät keskinäiseen ristiriitaan. Kun ensin on edellä korostettu opetuksen kehittämisen tarpeellisuutta (en kiistä, opetuksen ja opetustaitojen aliarviointi on ollut yksi yliopistojen ongelmista —- mutten pistä rahojani likoon siitä, että uudistus korjaa tämän), sen perään ehdotetaan, että vain tiede yksin riittäisi ylimmäksi akateemiseksi kysymykseksi: “Eivätkö kysymykset tieteestä ole akateemisesti yliopistokysymystä keskeisempiä?”
En ymmärrä pointtia, en myöskään sitä seuraavan lauseen viittausta humboldtilaiseen valtion yliopistoon, joka ei kyllä kertaakaan ainakaan omissa teksteissäni kirjassa figuroi. Kyllä yliopisto tulee jatkossakin olemaan opetusinstituutio monesti jopa ennen tiedeinstituutiota (kannattaa tosiaan lukea arvioitsijan edellä mainitsemaa Jorma Sipilää ja esim. hänen yliopistokirjaansa). Tämä on minusta massakorkeakoulutuksen ajassa vääjäämätöntä. Tutkimusta on mittavasti muuallakin (kuten kirjassa totean), ja tässä ajassa näin on lisääntyvästi, ja yhä enemmän myös perinteisen vapaan tieteen ja perustutkimuksen kanssa heikosti yhteen sopivassa muodossa (esim. tutkimuksena ja tuotekehittelynä, jonka hedelmät ja löydökset varataan yksityiseen käyttöön ja salataan).
Perimmäiset akateemiset kysymykset ovat näin ollen juuri niitä, joissa samanaikaisesti sekä vapaata tutkimusta että korkeinta opetusta ylläpitävien ei-voittoatavoittelevien instituutioiden kohtalot ratkaistaan. Olen kyllä kiinnostunut kuulemaan sellaisista visioista, joissa näin ei ole.

Kiitos joka tapauksessa terävästä arviosta. Ja kiitos Aikalaiselle keskustelun kannattelemisesta. TaY:n henkeen sopii erinomaisesti, että Aikalainen on ollut kaikista yliopistolehdistä aktiivisin yliopistouudistuksesta käytävän keskustelun foorumina (ja tämä olkoon samalla häpeäksi muille lehdille, joista osasta ei edes huomaisi, että yliopistoissa on jotain tapahtumassa).

“Eräs kirjan keskeisistä ajatuksista näyttäisi olevan, että suomen kieli eroaa radikaalisti indoeurooppalaisista kielistä, ja että tuo ero on laadultaan kokemuksellinen ja niin syvä, ettei suomalaista kielikokemusta voi lainkaan kääntää indourooppalaisille kielille, eikä indoeurooppalaisilla kielille ominainen ajattelu sovi suomen kieleen.”

Kotuksen kirjoitelmissa aina välillä asia nousee esiin, siis suomenkielinen sivistys. On ilmeisen muodikasta olla käyttämättä suomea.

On totta, että Koskenniemen runoja on runsaasti sävelletty. Yleensä sävellykset parantavat runoja, antavat niille siipiä, vaikka itse tekstit eivät kantaisikaan. Toisaalta jotkut Koskenniemen runot ovat kieltämättä syöpyneet suomalaisten alitajuntaan, samalla kun ne ovat muuttuneet ikään kuin kollektiiviseksi perinteeksi. Henkilökohtaisesti arvostan kuitenkin eniten Koskenniemen aforismeja, joita ymmärtääkseni alan tutkijatkin arvostavat.

Juhani Niemi