Vastamedia esiintyy kansan syvänä äänenä

Ilmiön synty on osin journalismin epäonnistumisten syytä, sanovat Tampereen yliopiston tutkijat.

Mitä tapahtuu, kun uutisointi ei miellytä? Erityisesti Yhdysvalloissa on yleistä huudahtaa (tai näpyttää Twitteriin): valeuutisia, fake news!

– Valemediasta on tullut poliittinen leimakirves, jota käytetään strategisesti. Sillä pyritään horjuttamaan journalistisen median arvovaltaa ja uskottavuutta silloin, kun se esittää kiusallisia näkemyksiä, kertoo Tampereen yliopiston tutkija Elina Noppari.

Noppari ei pidä sanasta valemedia. Hänen mukaansa epämääräiseksi muovautunut ja politisoitunut käsite pitää nykyisessä keskustelussa sisällään niin MV-lehden kaltaisia vastamedioita kuin satiirisivustoja ja klikkaustenkalastelunkin.

– Viimeistään (Yhdysvaltain presidentti Donald) Trumpin aikana vale-termit ovat kärsineet inflaation. Myös perinteistä, legitiimiä journalistista mediaa on alettu kutsua valemediaksi silloin, kun se ei noudata omaa kantaa.

Valeuutisen käsite on tullut Suomeen Yhdysvalloista, jossa viime presidentinvaalien alla julkaistiin ja jaettiin laajasti täysin tekaistuja uutisia. Suomessa vastaavanlainen julkisuus ei ole lyönyt läpi, ja Suomessa journalistisilla medioilla ei ole samanlaisia poliittisia ja ideologisia kytköksiä kuin Yhdysvalloissa tai Britanniassa.

– Valeuutinen on tuotu Suomeen sellaisenaan ja pohtimatta, ovatko yhteiskunnalliset olosuhteet ja mediakenttä samankaltaiset, tutkija Ilmari Hiltunen sanoo.

 

MV-lehden kaltaisia suomalaisia verkkojulkaisuja tutkineet Noppari ja Hiltunen kutsuvat julkaisuja mieluummin populistiseksi vastamediaksi. Hiltunen kertoo, että valta- ja valemedian sijaan julkisuuden voi jakaa valta-, vaihtoehto- ja vastajulkisuuteen. Vaihtoehtojulkisuus pyrkii täydentämään valtajulkisuutta ja toimimaan itsenäisesti, kun taas vastajulkisuus haastaa ja kyseenalaistaa valtajulkisuutta.

Vastamedioille yhteistä on se, että niitä ohjaa ideologia. Vaikka yksittäiset faktat olisivat paikkansapitäviä, julkaisut tulkitsevat sitä maailmankuvansa mukaisesti.

– Esimerkiksi MV-lehden tavoitteena oli voimakkaasti vastustaa sitä kuvaa, jonka perinteinen journalismi antaa maahanmuutosta, Noppari selittää.

 

Noppari ja Hiltunen tutkivat populistisia vastamedioita haastattelemalla MV-lehden ja muiden samankaltaisten suomalaisten verkkojulkaisujen tekijöitä ja lukijoita. Nopparin mukaan ajatus lähti liikkeelle heidän seuratessaan MV-lehden ja vastaavien julkaisujen yleistymistä Suomessa vuonna 2015 pakolaiskriisin kärjistyessä. Sivustoista puhuttiin julkisuudessa paljon, mutta äänessä olivat enimmäkseen journalistisen median toimittajat ja kommentaattorit. Tutkijat halusivat selvittää, miksi ihmiset tekevät julkaisuja ja lukevat niitä.

Tutkijoiden mukaan vastamedian lukijoihin liitetään usein samoja määreitä kuin populististen puolueiden äänestäjiin. Esimerkiksi MV-lehden lukijoita on stereotyyppisesti pidetty kouluttamattomina, maahanmuuttovastaisina ja konservatiivisina rasisteina, jotka ovat jääneet syrjään globaalissa kilpailuyhteiskunnassa.

Todellisuus paljastui tutkimuksessa monimuotoisemmaksi. Jo yli 20 haastateltavan joukkoon mahtui hyvin erilaisia taustoja ja syitä tehdä ja kuluttaa vastamedioita. Noppari muistuttaa myös, että erilaiset määritteet tarkoittavat eri ihmisille eri asioita.

– Esimerkiksi joku kansallismieliseksi itseään kutsuva voi kannattaa äärimmäisyyksiä, kuten rotuoppiajattelua, kun taas toiselle se tarkoittaa hyvin maltillista koti, uskonto, isänmaa -ajattelua.

Noppari ja Hiltunen korostavat, ettei tutkimus ollut normatiivinen. Tarkoituksena ei siis ollut kutsua vastamediaa hyväksi tai pahaksi vaan ainoastaan kuvailla julkaisujen merkitystä ihmisille – ja toivottavasti tuoda valemedia- ja valeuutiskeskusteluun uusia nyansseja.

 

”Vale- tai vastamedioiden yleisöjen on pelätty kritiikittä uskovan kaiken lukemansa, mutta tutkimushaastateltavat kertoivat päinvastaista tarinaa.”

 

Epäluottamus journalismiin on tutkijoiden mukaan yksi merkittävä syy sille, että vastamedioita on yleensä syntynyt. Kansalaisten luotto mediaan on laskenut samaa alamäkeä kuin usko poliittisiin puolueisiin, julkisiin instituutioihin ja auktoriteetteihin. Journalistisen median auktoriteettia ovat syöneet muun muassa viihteellistyminen ja klikkijournalismi.

Perinteinenkin journalismi on syyllistynyt valemedia-termin käyttöön lyöntivälineenä. Hiltunen uskoo tämän aiheutuvan osittain siitä, että journalismi ei ole tottunut pitämään puoliaan, vaan sen auktoriteetti on aiemmin ollut itsestään selvä ja vuorovaikutus yksisuuntaista.

– Instituutiot eivät välttämättä ole kovin valmistautuneita perustelemaan merkitystään ja viestimään siitä tai kertomaan yleisöilleen omasta toiminnastaan ja ratkaisuistaan.

Samalla median käyttö on yksilöllistynyt. Ihminen ei välttämättä usko yksittäisen median antamaan maailmankuvaan vaan suodattaa oman näkemyksensä monista eri lähteistä, usein omiin sosiaalisiin verkostoihinsa nojautuen.

– Nettiaikakaudella elämme informaation ylitarjonnan keskellä, ja joka ikiseen asiaan on tarjolla täysin vastakkaisia näkökulmia vain muutamalla klikkauksella, hän kuvailee.

Tämä näkyy myös vastamedioiden lukijoissa. Vale- tai vastamedioiden yleisöjen on pelätty kritiikittä uskovan kaiken lukemansa, mutta tutkimushaastateltavat kertoivat päinvastaista tarinaa. Epäilevä mediankäyttö ulottui myös vastamedioihin.

– Aivan kuten he eivät uskoneet journalistisen median uutisointia sellaisenaan, ei myöskään vastamedioiden sisältöön luotettu sokeasti. He ajattelivat, että jos seuraa mediaa laajasti ja vastakkaisistakin näkökulmista, totuuden voi itse suodattaa.

 

Vastamedioiden suhdetta perinteiseen journalismiin Noppari kuvaa symbioottiseksi. Monet vastamediat käytännössä kierrättävät journalistisessa mediassa jo julkaistuja juttuja, yleensä kriittisillä tai kiistävillä kommenteilla ryyditettyinä.

Yhteistä niin oikean kuin vasemman poliittisen laidan julkaisuille on se, että ne pyrkivät esiintymään kansan syvänä äänenä.

– Vastustuksen ja arvostelun kohteena on eliitti, johon kuuluvat esimerkiksi poliittiset päätöksentekijät, talouseliitti ja journalismi. Näin tuotetaan vahvaa kahtiajakoa kansan ja eliitin välille, Noppari selittää.

Hiltunen käyttää muna vai kana -analogiaa. Ei ole selvää, tuottaako vastamedia vastakkainasettelua vai vastakkainasettelu vastamediaa. Tyypillisesti liikehdintä syntyy siitä, että valtavirran tulkinta tai esitystapa ei vastaa omaa kokemusta, jolloin ihminen hakeutuu ajatuksiaan tukevan materiaalin äärelle tai alkaa tuottaa sitä itse.

Hiltusen mukaan polarisoituminen on myyntivaltti myös joillekin journalistisille medioille.

– Esimerkiksi brittitabloidit onnistuvat houkuttelemaan yleisöä juuri siksi, että sisältö vastaa tietynlaista maailmankuvaa. Mediamateriaalia ei siis välttämättä edes suunnata suurelle yleisölle.

 

”Vastustuksen ja arvostelun kohteena on eliitti.”

 

Perinteisessä journalismissa on kampanjoitu voimakkaasti valemediaa vastaan. Nopparin ja Hiltusen mielestä olisi kuitenkin tärkeämpää, että perinteinen journalismi keskittyisi kehittämään omia toimintatapojaan ja luotettavuuttaan. Journalistien olisi onnistuttava viestimään monenlaisia lähteitä seuraavalle yleisölle, miksi nimenomaan journalismi on tärkeää sekä miten ja mistä lähtökohdista sitä tehdään.

– Enää toimittaja ei voi turvautua omaan asemaansa ja siitä käsin vakuuttaa ihmisiä. Uudenlainen mediaympäristö vaatii myös uudenlaista vuorovaikutusta, jotta journalismi voi perustella olemassaolonsa yleisölle, Noppari toteaa.

Vastakkainasettelu ei edistä uskottavuutta. Noppari toivoo, että journalistinen media pyrkisi välttämään kaksinapaistumista ja poteroitumista osallistumalla ja osallistamalla. Journalistisen julkisuuden pitäisi kyetä käsittelemään myös vaikeita ja kiistanalaisia aiheita ja näkökulmia. Muuten ne hakevat esitystilansa muualta. Moniääninen journalismi ei kuitenkaan tarkoita kritiikitöntä journalismia, vaan sillä voidaan jopa purkaa vastakkainasetteluja.

Hiltunen kaipaa nykyistä syvempää keskustelua erimielisten välille. Näin osapuolet voivat ymmärtää, mistä ovat eri mieltä, mistä löytyy jotakin yhteistä, ja mistä päinvastaiset ajatukset kumpuavat. Samalla voidaan lisätä journalismin merkityksellisyyttä ja välttää tai vähentää yhteisen mediakentän pirstaloitumista.

– Jos eri ryhmät asettuvat omien medioidensa äärelle, yhteinen julkisuus moninapaistuu entisestään. Se kiihdyttää myös poliittista polarisaatiota.

Teksti Anne Salomäki
Kuvitus Jonne Renvall

Perinteisessä journalismissa on kampanjoitu voimakkaasti valemediaa vastaan. Elina Nopparin ja Ilmari Hiltusen mielestä olisi kuitenkin tärkeämpää, että perinteinen journalismi keskittyisi kehittämään omia toimintatapojaan ja luotettavuuttaan.

 

Vastamedia haastaa journalismia

  • Populistinen vastamedia journalismia haastamassa on COMET-tutkimuskeskuksen hanke.
  • Tutkimus nostaa esille amatöörien ylläpitämien verkkojulkaisujen tekijät ja lukijat.
  • Tavoite on syventää keskustelua valeuutisista ja tuoda esiin, miksi ihmiset hakeutuvat vaihtoehtoisten verkkojulkaisujen pariin.
  • Pääasiallinen aineisto koostuu 30 teemahaastattelusta. Haastateltavina oli sivustojen perustajia ja ylläpitäjiä, sisältöä tuottavia vapaaehtoisia sekä aktiivisia lukijoita.
  • Lisäksi tutkijat tekivät MV-lehdestä sisällönerittelyn ja havainnoivat muita verkkojulkaisuja ja niiden sosiaalista mediaa.
  • Tutkijat ehdottavat vale- ja vaihtoehtomedian sijaan käsitettä populistinen vastamedia, koska julkaisujen toiminnassa korostuvat riippuvuus perinteisistä uutisvälineistä ja pyrkimys kyseenalaistaa valtajulkisuuden sisältöjä.
  • Haastatteluaineiston perusteella syntyi kolme populistisen vastamedian käyttäjäprofiilia: yhteiskuntaan pettyneet systeemikriitikot, julkista keskustelua ja poliittista kulttuuria arvostelevat agendakriitikot sekä perinteiseen journalismiin tyytymättömät kevyet kriitikot.
  • Yhteistä kaikille profiileille oli epäluottamus perinteiseen journalismiin.