Niukkuuden opettelua

Autolla töihin, autolla hakemaan lapsi hoidosta, autolla tallille. Luontoa rakastavaksi ympäristön ystäväksi hiilijalanjälkeni on todennäköisesti isojalan kokoluokkaa. Asia on vaivannut mieltä usein, mutta perustelen aina itselleni, että arjen toimivuuden takia tarvitsen auton välttämättä.

Tiina Lankinen

Sitten kävin haastattelemassa kasvatustieteen professoria, filosofi Veli-Matti Värriä kasvatuksen ja ilmastonmuutoksen yhteydestä. Hän kertoi, kuinka me ihmiset olemme etäännyttäneet ympäristöongelman mielissämme. Emme muuta kulutustamme, koska emme usko pärjäävämme vähemmällä. Kuulostaapa tutulta, tuumasin. Värri jatkoi: Kaikkien ympäristöteoilla on esimerkkiarvoa. Voimme pelastaa itsekunnioituksemme niin, että pyrimme omalta osaltamme parantamaan asioita.

Jätin auton ensin viikoksi talliin. Otin selvää bussiaikatauluista. Kävi ilmi, että busseja suihkii asuinpaikkani lähistöllä lähes tauotta. Matkalla on mukava lueskella, somettaa tai torkkua. Askeleitakin tulee otettua enemmän, kun kävelee pysäkiltä kotiin ja töihin. Lapsikin on tähän mennessä ehditty hakemaan hoidosta.

Huomaan haluavani koko ajan lisää asioita elämääni. On vaikeaa, mutta antoisaa kiepauttaa ajatusmaailma päälaelleen. Pärjäisinkö kuitenkin vähemmällä, ja voisinko niin jopa paremmin?

Toivon, että vuosi 2018 jää historiaan vuotena, jolloin ihmiskunta ryhtyi yhdessä pelastamaan maapalloa – ei asteroidilta, avaruusolioiden hyökkäykseltä tai tappajavirukselta, joita katastrofielokuvat ovat käyttäneet tuhon airueina, vaan ihan meiltä itseltämme.

Kirjoittaja on Aikalaisen vastaava toimittaja.