Vegepäiväkohu oli hukattu mahdollisuus

 

 

Piia Jallinoja

”Marssiiko suomalainen sotilas kasvisruuan voimalla” ei ole mielenkiintoinen kysymys. Se on tärkeämpien kysymysten ja niiden paljastamien ongelmien väistelyä.

Elokuinen vegepäiväkohu eteni tuttuun tapaan. Ensin tuli uutinen varuskuntien tulevasta kasvisruokapäivästä. Pian perussuomalaiset nuoret ja puolustusministeri Jussi Niinistö kritisoivat kasvisruokapäivää: Se on ideologista tuputusta, joka vaarantaa sotilaiden taistelukyvyn. Seuraavaksi erityisesti puolustusministerin “mikään armeija ei marssi kukkakaalipirtelön voimin” -kommentti päätyi someirvailujen kohteeksi. Toimittajat selvittivät, että puolustusministerin huoli riittämättömästä ravitsemuksesta ei ole aiheellinen.  Niinistö pysyi kannassaan. Joku muistutti, että hornetit saastuttavat enemmän kuin lihapäivä.

Lopulta puolustusvoimat tutki asian. Kasvisateriat ovat riittävän ravitsemuksellisia suomalaisille sotilaille. Case closed?

Kohujen pulma on, että ne kiertyvät yksittäisten, meemeiksi ja twiiteiksi taipuvien iskulauseiden ympärille. Ytimessä oli suhteellisen helposti ratkaistava kysymys ravitsemuksesta ja jaksamisesta sekä Jussi Niinistön vanhanaikaiselta kalskahtava kukkakaalipirtelö-lausunto.

Vegepäiväkohussa hukattiin mahdollisuus katsoa ravitsemuksen ja Niinistön retoriikan taakse. Kyse ei kuitenkaan ole vain siitä, jaksavatko varusmiehet ja -naiset sotia kasvisruuan voimalla tai edes siitä, onko muonituskeskusten kasvispäivä riittävä ase ilmastonmuutoksen torjunnassa.

Mitkä ovat ne arvot, muistot ja keholliset kokemukset, jotka muodostavat lihasuhteemme perustan?

Näiden kysymysten sijaan pitäisi kysyä syvempiä ja vaikeampia kysymyksiä. Monen lihaa syövän kokemus on, että liha maistuu herkulliselta ja on myös kylläisyyden ja energian lähde. On siis kysyttävä, mitkä ovat ne arvot, muistot ja keholliset kokemukset, jotka muodostavat lihasuhteemme perustan. Minkälainen asema lihalla on ruokakulttuurissa, ja olemmeko halukkaita muuttamaan tätä asemaa?

Onko ympäristön ja ilmaston tila suurempi huolenaihe kuin suomalaisen lihantuottajan toimeentulo? Suvaitsemmeko sen, että erilaiset kuluttajiin kohdistuvat toimenpiteet vähentävät yksilön vapautta syödä, matkustaa ja kuluttaa mielin määrin? Onko ihmiskunnalla kollektiivinen vastuu ja velvollisuus ympäristöuhkien torjunnassa? Näemmekö luonnon, maaperän, kasvit ja eläimet ihmisten resursseina, joita saa rajattomasti hyödyntää?

Tällaisia kysymyksiä pitää esittää. Kysymyksiin annettuja vastauksia ja kumuloituvaa tietoa eläintuotannon aiheuttamista ympäristöongelmista pitäisi puolestaan päästä kiireesti sovittamaan yhteen. Kyse on paljon kompleksisemmasta haasteesta kuin ravitsemus – ja sekin on paljon monimutkaisempi asia kuin kukkakaalipirtelö.

Piia Jallinoja
Kirjoittaja on terveyssosiologian professori Tampereen yliopistossa.