Löydän keitaan tiäteen autiomaasta

Mää ryämin pitkin linoleumlattiaa viimeisillä voimillani. Kämmeniini tarttui hianoa hiakkaa, paita imi irtohiuksia ja roskia kuin olisin ollut ihmisen muatoinen mikrokuituliina. Sitä mää kai lähinnä olinkin, kerta jälleen kerran hakemukseeni oli vastattu kiitos ei – tänä vuanna tuli erityisen paljon hyviä hakemuksia jiiänee, mutta kyllä mää ymmärsin pointin.

Mää olin läkähtymäisilläni. Loisteputket polttivat silmiäni, kaukaisten kengänkantojen kopse kertoi menestyksestä, johon en koskaan yltäisi, nasakasti sulkeutuva toimistonovi paikasta, jota mulle ei maailmassa suatu. Turhaan haaveilin omasta pöytävalaisimesta, kirjahyllystä ja hiirimatosta, turhaan sovittelin ruukkukasvia miäleni ikkunalaudoille!

Ohitin oven, toisen ja kolmannen. Raavin niitä mennessäni, mutta vaikka sisältä kuului vaimeita tumpsahduksia, ovet pysyivät kiinni. Yksi toisensa jälkeen niiden piäliin syttyi punaisia lamppuja. Pian käytävä muistutti punaisten lyhtyjen kujaa, joskaan seinänviarustat eivät tarjoilleet mukahimokkaita naisia, vaan 2000-luvun alun tutkimusraportteja. Saa ottaa!, pahvilaatikkojen auki repsottavat kannet julistivat, mutta miksi kukaan olisi sellaisia roskia halunnut?

Epätoivo oli jo kalkinnut sialuni – en tuntenut mitään, vain jokin ihmisyyden pohjaa kalvava miälipualinen jano piti mua viälä liikkeessä. Kunnes! Vasemmalla pualellani avautui maisema, jonkinlainen aukio tai huane. Sisältä kuului innostuneita miäsääniä ja mäiskintää.

Miäs pakinoi – Anne Mölsä

Ryämin sisään.

Olin saapunut Keitaaseen.

Olin hinannut itseni halki tiäteellisen tiadon porottavan autiomaan, yhä uudestaan kuullut ämpärin kalahtavan kuivuneiden apurahakaivojen pohjiin, kerta toisensa jälkeen nähnyt pysyvän tyäsuhteen kangastuksen muuttuvan kasaksi pölyistä paperia.

Keitaassa tunnelma oli letkeä. Se oli nuaruutensa moratoriossa retkottavien nörttien paratiisi, joiden viihdyttämiseen yliopisto oli suunnannut yhden vuasi vuadelta harvenevista keihäänkärjistään.

Retkahdin säkkitualiin ja annoin itseni rentoutua. Viäressäni jantteri korkkasi energiajuaman. Olin ryäminyt nykyaikaan, ja se syleili minua kuin toista viikkoa päällä oleva t-paita.

Miksi yrittäisin enää mitään, kysyin ääneen.

Äläs nyt, lausahti jantteri, siamaisi juamastaan ja alkoi hiki otsalla hakata kumoon kuvaruudun alieneita.